​Yksinvalta ja hulluus

Kun eilen soiteltiin Juuan poikien kanssa, samalla pohdittiin maailmanmenoa. Keskusteluissa tulimme kahteen johtopäätökseen. 

Ensimmäinen oli, että päähämme ei mahdu, miksi hyvinvointivaltio pitää kaataa, kun kaikki tutkimus osoittaa, että järjestely on onnellisuuden, hyvinvoinnin, luottamuksen, osallisuuden, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden kannalta maailman paras. Mihin purkamisella oikein pyritään muuhun kuin noiden perusarvojen romuttamiseen. Maksamme siis veroja mielellämme jatkossakin, jos saamme kaiken sen hyvän, mikä on ympärillämme.

Toinen pulma, jota pohdimme, koski sitä, miten tarkaan pitää nykyistä mediaa ja maailmantilannetta seurata. Onko se pakko? Auttaako se meitä? Onko sillä vaikutusta?

Toisaalla on halu tietää ja olla selvillä ja toisaalla halu tehdä kokonaan muuta. Moni päätyy, että ohittaa asian ja meistä osa oli sitä mieltä, että asiaan tulisi ottaa etäisyyttä, koska usein siitä seuraa vain sarja reaktioita. Itse aion jatkaa kuitenkin asioiden seuraamista.

Monien mutkien kautta aloin illalla pohtia, mitä historian henkilöä Trump näyttää muistuttavan ja aika nopeasti löytyi Caligula, vuosina 12-41 elänyt Roman keisari. Caligula hallitsi vain neljä vuotta, mutta aika on jäänyt historiaan. Caligulan elämä päättyi, kun hänen oma henkivartiokaartinsa murhasi hänet. Tämä roomalainen perinne jatkui myöhemmin.

Rooman suuruuden kannalta Caligulalla oli suuri merkitys, hän aloitti muun muassa Britannian valtauksen suunnittelun. Caligula pääsi edeltäjänsä Tiberiuksen suosioon ja hoiviin ja sai erinomaisen kasvatukse ja koulutuksen. Häntä pidettiin hyväluonteisena vastuunkantajana.

Kun Tiberius kuoli vuonna 37, alkoi ankara juonittelu ja peli seuraavan keisarin valinnasta. Valinta päätyi lopulta Caligulaan, joka kuitenkin sairastui vakavasti. Sairauden laadusta on monenlaisia arvailuja, joista yksi on, että se muuttti Caligulan.

Valtaan noustessaan Caligulalla ei ollut hallinnollista eikä sotilaallista kokemusta. Vähitellen hän humaltui vallasta ja muuttui pöyhkeäksi, vähätteli muita ja korosti oikeuttaan tehdä mitä tahansa kenelle tahansa. 

Uusi keisari halusi perustaa Roomaan temppelin, jossa hänelle sai uhrata, ja Jerusalemin temppelin hän halusi muuttaa kokonaan omaksi palvontapaikakseen. 

Kiinnostavaa oli, että kaikista aiemmista jumalkuvilta leikattiin pää ja tilalle laitettiin Caligulan oma pää.Hän halusi siis jumalaksi jumalten joukkoon. Kun senaatti ei suostunut tähän, hän alkoi nöyryyttää heitä ja käyttää senaattoreita palvelijoina.

Vaikka hän oli senaattoreiden epäsuosiossa, hän halusi kansan viihtyvän- gladiaattoritaistelut ja sirkushuvit tulivat nopeasti suureen suosioon.

Ehkä kuulusin Caligulan päähänpisto oli rakentaa kauppalaivoista viiden kilometrin ponttoonisilta Napolinlahden yli. Kun silta valmistui, hän pukeutui Aleksanteri Suuren asuun ja avajaisseremoniassa pitämässään puheessa pääosin kehui omia saaavutuksiaan.

Caligula tuli erityisen kuuluisaksi tuhlailuistaan- hän alkoi syödä kullattua leipää, rakensi isoja jalokivilla koristeltuja laivoja. Vuoden aikana Rooman rahavarat oli kulutettu loppuun.

Kun keisari lähti sotaretkille, hän ei halunnut ratsastaa, vaan vaati, että häntä kuljetetaan kantotuolissa. Kun keisarin reitti oli selvillä tie kasteltiin valmiiksi, ettei sen pöly häirinnyt keisaria.

Caligulan mielenterveyttä ja toimia on paljon yritettuy selvittää ja tulkita. Yksi erikoisita päätöksistä oli hevosen nimittäminen senaattoriksi. Joidenkin tulkintojen mukaan raaka despootti oli mielenvikainen ja hullu, toiset ovat olleet armollisempia.

Kirjallisuudesta nousee mieleen kaksi teosta Shakespearen Kuningas Lear ja Albert Camusin Caligula (1944) , joista viime mainittu käsittelee juuri historian henkilöä, mutta tietenkin estetiikan keinoin.

Caligulan tarkastelee valtaa poliittisen hulluuden näkökulmasta. Näytelmän ydin on, että rajaton valta tekee järjellisestä moraalista tarpeettoman. Caligula voi toteuttaa mitä tahansa mielijohteitaan, koska kukaan ei pysty rajoittamaan häntä. 

Camus siis korostaa, että hulluus ei ole tässä sekavuutta, vaan vallan logiikkaa. Kun esteet ja pidäkkeet ovat poissa, kaikki on mahdollista.  Poliittinen hulluus syntyy aina järjestelmästä, ei vain yksilöstä.

Näytelmän Caligula haluaa viedä totuuden äärimmilleen: jos elämä on vailla merkitystä, myös moraali, laki ja ihmisarvo ovat hänen mielestään keinotekoisia. Poliittinen valta antaa hänelle keinon pakotta muut ajattelemaan samoin.

Caligula ei siis ole pelkkä mielipuoli, vaan usein päähänpistoistaan huolimatta oudolla tavalla johdonmukainen ja jopa älykäs. Tämä tekee hänestä pelottavamman: julmuus on perusteltu rationaalisilla puheilla. Caligulalla on oikeassa olemisen pakkomiellle ja se koituu hänen kohtalokseen.

 Camus ei siis ajattele, että ideologia tai “puhdas järki” oikeuttaisi väkivallan, vaan kyse on puhtaasti vallasta. Itsevaltiaalla on aina lähipiiri, jonka on alistuttava hulluuden alttarille ja Camus kysyy Arendtin tapaan, kuka on loppujen lopuksi vastussa hirmuvallasta. Omnko se hallitsija vai ovatko syyllisiä myös ne, jota alistuivat. Poliittinen hulluus on aina kollektiivinen, ei pelkästään yksilöön johdettava ilmiö.

Näytelmässä Caligula tiedostaa, että hänen tiensä vie kuolemaan. Hänen vallankäyttönsä on samalla itsetuhoinen projekti: hän testaa vallan rajoja, kunnes järjestelmä sortuu – ja hän itse sen mukana.

Shakespearen Kuningas Lear taas tuo hiukan erilaisen näkökulman itsevaltiuteen, sillä se tarkastelee valtaa vallan väärinkäyttönä. Learin maailma jakautuu kahtia.- niihin, jotka ovat hänen puolellaan eli mielistelevät häntä ja sitten niihin, jotka eivöt näin tee.

Jakamalla valtaa näin hän murentaa poliittisen järjestyksen. Shakespearen viesti on, että huono hallitsija on aina valtion ja poliittisen vallan kriisi, ei henkilön ominaisuus.

 

Learin hulluus on yhtä aikaa järjen menetystä, vaikka hän näkee maailman selvemmin. Hullus on vallan paljastava prosessi, jossa Lear tajuaa köyhien aseman ja epäoikeudenmukaisuuden. Poliittisesti hulluus toimii vastakohtana vallan valheille. Lear on siis totuuden ei valheiden sanansaattaja.

MIelenkiintoiseksi näytelmän tekee se, että siinä asetetaan vastakkain luonnollinen auktoriteetti ja keinotekoinen valta. Kun Lear menttää valtansa, häneltä katoaa auktoriteetin suoja ja hänestä tulee tavallinen ihminen

Yksi iso teema näytelmässä on poliittisen vallan kritiikki. Kun politiikasta tulee teatteria rehellisyys ei ole enää hyve ja kaiken mitaksi tulee miellyttäminen. Politiikka on sarja performansseja, ei muuta.

Toinen teema käsittelee sitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu, kun hallitsijan psyyke hajoaa ja moraali rapautuu.

Kun nykymaailmaa katselee näiden kahden näytelmän läpi, on aika selvää, että elämme nyt Caligulan aikaa. Maailman valta on kolmen yksinvaltiaan käsissä ja se, mitä seuraa, voi olla karmeaa. Siitäkin huolimatta minulle lasi on aina puolillaan täynnä…