Alastalon salissa

 Jos kirjailijaa verrataan kirjallisuuden suuriin klassikoihin kuten James Joyceen ja Marcel Proustiin, on selvää, että kirjailija ja teos kuuluvat maailman tasolla ylimpään a-luokkaan. Ja näin todella on. Vuonna 1933 keskellä lamaa ja sisällissodan jälkeistä oikeistopuhuria ilmestynyt kirja kuuluu Kilven isoon saaristolaissarjaan. Kilpi kirjoitti kirjastovirkailijan työn ohessa teosta pari vuotta ja ilmestyessään se sai osakseen ihmetystä ja kirjaa pidettiin outona. Teos ei alkuun juurikaan herättänyt tutkijoissakaan innostusta. Myöhemmin tutkimuksia on julkaistu kohtuudella, mutta yllättävän vähän kuitenkin. Etenkin Pirjo Lyytikäinen kotimaisen kirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa on ansiokkaasti tutkinut teosta ja Kilven tuotantoa laajemmin. 

Kirja ei ole eepos eikä se ole perinteinen romaani ja sen juoni on kerrottavissa parilla lauseella. Kirja kuvaa saaristolaismiesten kuuden tunnin kokoontumista Alastalon sallin ja kokoontumisen tavoite on parkkilaivan rakentamissopimuksen allekirjoittaminen. Kirjan taitto on puuduttava, sillä kappalejakoa ei juurikaan ole; on vain 23 lukua ja kirjan aloittava hautuumaakuvaus. 

Yritin itse lukea kirjaa pariin otteeseen, mutta into hyytyi aina sadan sivun kohdalla. Ajatus alkoi harhailla ja tekstin idea katosi. En myöskään pitänyt teoksen kielestä, koska minusta se oli turhan koukeroista ja sanoilla leikkimistä, suorastaan keikoilua.

Kun sitten luin, että Esko Salervo on lukenut kirjan ja se on kuunneltavissa YleAreenassa, en voinut vastustaa kiusausta. Päätin, että nyt kampitan kirjan. Erikoista olikin, että Salervon mainio lukutapa alkoi viedä mukanaan ja ihastuin kirjaan ja sen tekstiin todella. Huomasin nopeasti, että kieli ei ollutkaan teennäistä vaan hyvin rikasta ja sujuvaa. Kuunneltuani tekstiä oli helppo kuunnella ja niin Alasatalon salista tuli kävelyretkien ja automatkojen mieluisa kumppani. Sen huomasin, että yksi jakso kerralla riitti. Muutaman kerran kuuntelin kaksi jaksoa, mutta yksi jakso piti tarkkaavaisuuden yllä. 

Kuten Pirjo Lyytikäinen väitöskirjassaan luonehtii, Alastalon salin keskiössä on Eros, elämä ja ihmiset, meri ja laivat, mielen meri ja lasien ja kahvikuppien meri. Teos heijastelee elämää merkitysten merenä, koomisen ja vakavan, arkisen ja filosofisen, modernin ja klassisen jännitteinä ja eräänlaisena aallokkona. Tekstiin kätkeytyy filosofista pohdintaa antiikista Kierkegaardiin ja Nietzscheen ja nimenomaan kätkeytyy. 

Kirjassa ei ole perinteistä kertojaa kuin mausteeksi, teos ei ole myöskään dialogia. On vaikea erottaa sisäistä ja ulkoista- toisin sanoen kirjailija ei halua tarkasti erottaa ajattelua, tahtomista, aikomista, tuntemista varsinaisesta teosta. Usein lukija ymmärtää seuraavansa jonkun tajuntaa ja hetkessä siirrytään johonkin tarinaan ja varsinaiseen puheaktiin. Kilpi ei ole kuitenkaan kirjaamassa tajunnanvirtaa Joycen lailla, vaan koko teoksen rakenne rikkoo perinteisen rajoja. Tämä tulee ilmi kuuluisassa piipunvalintajaksossa. 

Piipun valinta on sosiaalisen hierarkian ja yksilön harkinnan ja punninnan kokonaisuus. Piiput ovat erilaisia ja jokaisen on valittava itselle sopiva piippu. Ei liian korea ja mahtaileva mutta ei myöskään oman aseman alentava piippu. Tätä tapahtumaa kuvataan 80 sivua. Sen yhteydessä käy selväksi saliin tulleiden isäntien asema ja koko sosiaalisen järjestelmän kokonaisuus. 

Kertojana piippuepisodissa on Härkäniemi, joten piipun valinnassa seurataan hänen ajatuksiaan asemastaan ja mieltymyksistään piippuihin. Samalla kirjailijan taito poiketa perinteisestä kerronnasta  on ihailtavaa. 

Alastalon salissa on ennen kaikkea kuvaus yhteisöstä ja vaikka se kuvaa 1860-luvun Kustavia ja saarelaisten maailmaa, se ei ole historiallinen kuvaus. Käy ilmi, että tuolloinen maailma on ollut sangen kansainvälinen. Miehet ovat purjehtineet Itämerellä ja Pohjanmerellä ja osa Intiassa ja Etelä-Amerikassa. 

Kirjan henkilögalleria on suuri- eräänlaiset päähenkiöt ovat Alastalo, Pukkila, Härkäniemi, Krookla, Langholma, Lahdenperä vaikka muitakin on. Miesten maailma on meri ja laivat, naisten maailma on keittiö. Kiinnostavaa on, että naiset kuvataan vahvoiksi. Heillä on mielipide, he ovat älykkäitä ja sanavalmiita. Nuori Alastalon Siviä on eroottinen aspekti ja miesten ihailun suorastaan kuulee Salervon luennasta. 

Päähenkilö Alastalo on älykäs toimen mies. Hän harkitsee ja ymmärtää sosiaalisen pelin ja käytöksen pienet nyanssit nopeasti ja osaa sovittaa toimintansa sen mukaan. Hänen vastaparinaan on Pukkila, älykäs ja kateellinen sanansäilän taitaja, joka on nopea ja ivallinen, mutta ei niin harkitseva kuin Alastalo. En muista yhtään kirjaa, jonka ääressä olisin myhäillyt ja nauranut yhtä paljon. Huumori on teoksen suola ja sen kaiken yhteen liittävä kitti. 

Toinen kiintoisa ulottuvuus on tarinallisuus. Etenkin Härkäniemen kertomus Vaasan Villestä on huikea ja tavallaan itseviittauksellinen itse salin tapahtumiin. Myös allekirjoitusepisodi, jossa allekirjoituksen jälkeen merkitään kunkin osuus parkista, on huikean hauska. Samoin hulvaton on tullimiesten juottamiskertomus, jossa hauskuus tiivistyy siihen, että tullikapteeni ympäripäissään alkaakin puhua selvää suomea ja unohtaa huolella opetellun hoono soomi- puheensa. Samoin halvan rommin juottaminen tullimiehille tuo tarinaan oman kierteen. 

Kolmas erityisyys on kieli. Kilpi käyttää agraarimaailman ja saaristolaisten rikasta ja moni-ilmeistä kieltä, jonka tavoite on kuvata yksilön sisäisen päätöksenteon, tunteiden ja ajatusten kehkeytymistä ja yhteenliittymää. Usein ihmisen toimintaa verrataan karjalaumaan tai jonkin muun eläimen käyttäytymiseen. Tämä moni-ilmeisyys alkoi aueta minulle pikkuhiljaa ja usein yritin muistaa jonkun sanonnan, koska kuvaus oli niin osuva. Usein en enää muistanut. Aika moni kielikuvista on kuitenkin siirtynyt arkikieleen, mikä tavallaan yllätti. 

Kirjan kuuntelu on siis kaiken kaikkiaan tämän syksyn kokonaisuudessa yhden työviikon rupeama ja olen todella tyytyväinen, että lähdin urakkaan. Olen siis kuunnellut Alastalon salissa äänikirjan enkä siis ole sitä lukenut. Ensimmäiseksi äänikirjaksi osui täysi kymppi ja suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille ja siitä innoitusta hakeville. 

Taidan laitttaa Ylelle postia, että alkaisivat myydä t-paitoja, jossa lukee ”Olen kuunnellut Alastalon salissa” kuten eräs hyvä ystäväni ehdotti. Ei muuta kuin YleAreenaan ja nopsasti...

Velka

 Syyskuussa 2020 kuolleen radikaalin antropologin David Graeberin Debt (Velka) (2011) on kiinnostava ja paljon ajatuksia herättävä merkkiteos. Teos jäljittää velka- käsitteen 5000 vuotista historiaa ja pohtii rahan ja talouden ilmiöitä. Perinteinen Adam Smithin luoma ja konstruoima utopia markkinoista vaihtona ja rahasta vaihdon välineenä osoitetaan moneen kertaan vääräksi. Mikään antropologinen tieto tai tutkimus ei puhu sen puolesta. Taloustiede perustuu siis kuviteltuun historiaan eikä markkinoita voi pitää realistisena. Se on luotu käsite, jonka ontologia toimii talouden käytännöissä nykypäivänä. Markkinat siis ovat olemassa, mutta ne on keksitty. 

Jos asiaa katsotaan historian valossa, kauppa, markkinat ja raha ovat ihan muuta kuin taloustiede väittää. Kuten kirjan otsikko vihjaa pääosassa on velan historia, jota Graeber jäljittää ja purkaa mammuttiopuksessaan. Ydinhavainto on, että historiassa ja muinaisssa kulttuureissa raha liitettiin velkaan ja Graeber kysyykin, mikä velka oikeastaan on. Miten se eroaa muista velvollisuuksista. Sosiologiassa on paljon tutkittu lahjaa ja lahjan antaminen ja saamisen muotoja, mutta tähän kysymykseen vastauksen saaminen on vaikeaa. 

Graeber piirtää ison kuvan velan historiasta, jossa velka- ja luottojärjestekmät olivat käytössä vaikka käteistä  rahaa ei ollut. Velka ei ole neutraali sosiaalinen instituutio- se on perimmiltään vallankäytön instituutio. Velka rakentaa tuon sosiaalisen suhteen ja vallan rakenteen ja siteen kahden toimijan välille.  Velka on ytimeltään moraalinen kysymys; se on velvoite, jota voidaan seurata ja mitata. Lahjan antaminen ei ole velvoite, mutta se voi luoda vastalahjan velvoitteen, jolloin syntyy tavallaan velkasuhde.

Graeber käy läpi historiaa alkaen Mesopotamiasta, Egyptistä, antiikista ja siirtyy keskiaikaan, kapitalismin aikaan ja nykyaikaan, joka hänen mukaansa alkoi vuonna 1971, kun valuuttakurssit irrotettiin kultakannasta presidentti Nixonin aikana. Velan käsite liittyy Graeberin analyysissa vahvasti orjuuteen ja sukupuoleen. Kiinnostavaa on hänen havaintonsa tietyistä sykleistä velan historiassa - ensin velka ilman käteistä, sitten käteinen ja velkakytköksen höltyminen, sitten rahan sitominen taas  kultaan ja hopeaan ja sitten abstraktin rahan tulo, kultakanta ja irtiotto kultakannasta. 

Graeber kuvaa erityisesti kirjan lopussa kapitalismia ja sen yhteyttä sotaan ja puolustukseen. Se, että kapitalismin siirtyminen virtuaalirahaan ei ole tuonutkaan militarismin ja sodan kytklöksen katkeamista vaan kytkös on jopa vahvistunut. Globalisaatio on tuonut uusliberaalin byrokratiakoneen, jonka keskeinen tehtävä on Graeberin mukaan sulkea pois kaikki vaihetoehtoiset tulevaisuudet. Nyt kun elämme keskellä pandemiaa ja ilmastohaastetta, tämä tulkinta on synkkä. Yhtäältä näyttää, että tuo b yrokratiakone on alkanut yskiä ja ajatus markkinaehtoisesta hallinnosta on ajautunut kriisiin. Koronan aikana korostuukin hallinnon kyky toimia tehokkaasti ja myös taloudellisesti. Terveys on ajanut talouden edelle.

Kiinnostavaa Graeberin analyysissa on, että meidän on ymmärrettävä talouden keskeiseksi ytimeksi velka. Velkasuhde synnyttää rahan ja velvoitteen- saa aikaan toimintaa. Kapitalismi on ytimeltään velkaan kytkeytyvä ja kuten 2008 kriisissä nähtiin, nyt nilkuttava ja pätkivä kone. Taloustieteissä kone ja sillä laskeminen on ollut pitkään keskeinen iso rakennusprojekti, jonka lähtökohta on rationaalinen toimija. Ihminen ei kuitenkaan ole useinkaan toimissaan rationaalinen- ei taloudessa eikä muutenkaan. 

Nykyinen elämänmuotomme perustuu yhä enemmän kulutukseen eli luotolla elämiseen. Elämme palkkamme usein etukäteen. Tämä näyttäytyi erityisen hyvin mainitussa 2008 finanssikriisissä ja se näkyy siinä, että yksittäiset kuluttajaluotot ovat Usa:ssa huipussaan. Kiinnostava on Graeberin huomio valtionvelan ja puolustusmenojen tiiviistä yhteydestä. Tällä hetkellä, jolloin valtioiden velkataakka kasvaa, tulee yhä selkeämmin esiin talouden ja rahan erityispiirre. Jos kapitalismin lähtökohtainen idea on kasvu, se ei voi jatkua pitkään. Valtavirtataloustieteilijät olettavat, että kasvu on hyvinvoinnin a ja o. Liian harvoin puhutaan  kasvun ja tuottavuuden lisäksi epätasa-arvosta, jolla kasvu syntyy ja jolla sen tuoksia jaetaan. 

Kokonaisuuten Graeberinb kirja on hyvä katsaus talouteen ja velkaan antropologiselta näkökulmalta. Monet teemat jäävät kuitenkin puoliväliin ja osa argumentaatiosta ei oikein avaudu. Koska kirjoittaja on antropologi ja haluaa seurata yksittäisiä esimerkkejä, joudutaan usein hieman harhaan. Perusviesti on kuitenkin selvä ja ehdottoman suositeltava teos.

Urheilun ja liikunnan suomalainen palapeli

 Juuri nyt ollaan valitsemassa uutta Olympiakomitean johtajaa ja koko valintaprosessi on hieman kiero ja outo. Olympiakomitean johtaja linjaa paljon suomalaista kilpaurheilua ja on mukana päättämässä kansainvälisen olympialiikkeen suunnasta. Se, että nyt kisassa on mukana ainoastaan Kokoomusta edustavia ehdokkaita, on kiinnostavaa. Joukkuelajeissa jääkiekko dominoi ja iso osa lahjakkuuksista ohjataan sen pariin.  Tavallaan laji on osoitus siitä, miten lajin brändi rakennetaan ja toimintaa johdetaan. Kokoomus on sielläkin Kummolan hahmossa isossa roolissa yhä edelleen. Yksilölajeissa suomalainen kilpaurheilu on ollut kriisissä pitkään ja hiihdossa päästään lähelle maailman huippua, mutta vain lähelle. 

Suomalainen jalkapallo on valitettasti yhä edelleen isossa kuvassa potkupalloa. Se, mikä onnistui Islannissa, ei näytä onnistuvan Suomessa. Autourheilussa Suomi on aina menestynyt ja moottoripyöräilijät myös. Suunnistuksessa ollaan korkealla, uinnissa aika kaukana kärjestä. Eli yksittäiset lajit nousevat kokonaiskuvaa korkeammalle- puut estävät usein näkemästä metsän.

Kilpaurheilu on pitkään ollut liiketoimintaa, mikä näkyy välineissä ja muissa urheiluun välillisesti liittyvissä tapahtumissa ja tekemisessä. Jalkapallo hienona lajina on aina ollut hyvin korruptoitunut ja maailman paras liiga Valioliiga on ollut pitkään ison rahan pelinappula. 

Suomaöainen liikunta on aina ollut järjestö- ja yhdistypohjaista- sen voima on vapaaehtoisissa, lapsia harjoituksisiin kuljettavissa vanhemmissa. Maksut ovat esimerkiksi jääkiekossa niin suuria, että perheet karsiutuvat nopeasti. 

Suomalainen valmennusjärjestelmä on ollut hyvin pitkään virityksen alla. Osin se toimii ja osin ei. Lajista  riippuen aika iso osa lahjakkuuksista lopettaa, mikä kilpaurheilun kannalta on tappio. Kansanterveyden kannalta se on taas voitto- monet jatkavat liikunnan parissa koko ikänsä. Usein kliseeksi muuttunut heitto-onpahan pois kaduilta, ei pitemmälle oikein riitä.

Nyt siis valitaan johtajaa suomalaisen kilpaurheilun suunnan täsmentämiseksi ja muuttamiseksi. Se, että kaikki edustavat Kokoomusta selittyy kilpaurheilun vahvalla yrityskytköksillä. Kuten niin usein, motiivi edistää urheilua ja urheilua ei ole pyyteetön- jotakin odotetaan vastapalvelukseksi. Yritysten roolista on tietysti paljon hyvääkin kuten välineiden kehitys. Tämä koskee mittaamista, välineitä ja tuotekehitystä. Niiden ympärillä liikkuu iso raha. Ruumiista on tullut kulttuurimme keskeinen foorumi- ihminen on yhä enemmän ruumista ja kilpailua ja kaikkea tulee mitata. Tämä foucaultilainen ruumis näkyy kaikkialla oli kyse lihavuudesta tai kaiken mittaamisesta. 

Uusi johtaja, oli se kuka tahansa, asettuu tähän kehykseen ja onkin kiinnostavaa seurata, millaisen narratiivin uusi johtaja saa aikaan ja ennen kaikkea on kysyttävä, muuttuuko mikään. Epäilen, että yrityselämä ottaa aiempaa vahvemman roolin ja yhä useampi muu asia jää syrjään. Leipää ja sirkushuveja saamme varmasti, mutta saammeko muuta. En tiedä.

Korona-pandemia ja some

Olemme olleet sellaiset viisi viikkoa poikkeustilassa eli entiset normit eivät enää päde. Emme voi liikkua, emme voi työskennellä, emme voi asioida kaupoissa, emme voi harrastaa kulttuuria joukkotapahtumissa -emme voi juurikaan muuta kuin istua kotona,käydä häthätää kaupassa, liikkua ja tehdä etätöitä. Pääasiassa siis olemme neljän seinän sisällä. Yksi tällaisen elämänmenon seuraus on turhaantuminen ja kyllästyminen.

Voimme purkaa turhaumat läheisiintai nykyaikana sosiaaliseen mediaan. Voimme päästellä paineita, heittää pilkkakirveitä ja ivaa sinne ja tänne. Se ei tietenkään ole ainoa syy, joka antaa meille aiheen kritiikkiin. Sosiaalisessa mediassa pääosassa onaina mielipide tai tunnelma- se on yksilön viestintää muille. Ei huutoa korvessa, mutta aika lähellä sitä. Kaikki tämä on ollut pitkään tiedossa ja nyt jäinkin miettimään, miksi joillakin on pakottava tarve haukkua ja ivata valittua poikkeuslaki-linjan toimenpiteitä.

Se tai tuo on väärin tehty. On siis suuri joukko poikkeuslakiin perehtyneitä kansalaisia, joilla on pakottava tarve nostaa tikkuun asia toisensa jälkeen- on lentokenttä, on maskikauppa, on tämä tai tuo. Kun elämme demokratiassa sellainen tulee sallia, mutta ketä tämä palvelee. Sataako tämä jonkun laariin kuten vanhassa poliittisessa retoriikassa sanottiin. Minusta sataa.

Kritiikki, joka kohdistuu hallituksen toimiin poikkeusoloissa, on pitkälle huutelua katsomosta. Se ei auta asiassa, joka on monimutkainen ja uusi. Jos nykyisen hallituksen toimia verrataan edelliseen, ero on kuin yöllä ja päivällä. Nyt asiat tarkistetaan ja teot perustellaan tieteellä tai terveellä järjellä. Kun ajatellaan nykyistä oppositiota ja siellä olevia puolueita, he ovat olleet suhteellisen hiljaa.

Poikkeustilanteessa perinteinen demokratiakaan ei voi toimia kuten normaalisti. Yllättävän vähän tulee kuitenkin oppositiolta kritiikkiä. Eniten kritiikkiä tuleekin sosiaalisesta mediasta. Tässä kritiikissä kohteena on siis toimeenpano ja sen virheet. Lainkäyttöä ei juurikaan kritisoida. Sen yksi syy on se, että oppositiopuoleissa  on sellaisia, joiden mielestä toimet ovat olleet liiankin löysiä. Se, että oppositio on nyt hiljaa, tarkoittaa ymmärtääkseni sitä, että kohta se ei ole hiljaa. Odotetaan isompaa virhettä tai harhalyöntiä. Sosiaalisessa mediassa ei odoteta vaan annetaan mennä.

Tilanne on poliittisesti poikkeuksellinen ja muistuttaa sotatilaa. Nyt tehdään, mitä pitää tehdä ja pulinat pois kuten kersantti Rokka asian ilmaisi. Tilanteen suurin häviäjä on köyhä ihminen ja seuraava iso häviäjä on talous, jossa konkurssit ja työttömyys ovat tosiasia ja uhka. Keskeinen valtavirtaekonomistien hellimä kansantaloudellinen kysymys valtionvelka on nyt räjähtänyt käsiin. Yhtäkkiä se ei olekaan ongelma vai onko sittenkin. Parasta asiassa on, että kriisi tuo esiin nykymuotoisen talouden ytimen näkyviin. Keisarilla ei ole vaatteita eikä niidenkään alla ole mitään.

Tämä keskustelu ei ole vielä alkanut ja odottelen sitä suurella kiinnostuksella. Nykymuotoinen korona-kritiikki kohdentuu nyt toisaalle. En halua tässä esittää, että some- kriitikoiden pitäisi olla hiljaa. Pohdin vain, mitkä ovat ihmisten pontimet ja motiivit. Kyseessä on asia, josta voi olla mielipide ja pitääkin olla. Mutta peliä ei voiteta katsomosta . Se voitetaan pelaamalla ja olemalla parempi kuin vastustaja. Niin on aina ollut ja tulee olemaan jatkossakin.

Ilmastohaasteen arki

Olin eilen ilmastoasioihin liittyvässä tutkimushaastattelussa, joka oli miellyttävä kokemus lähinnä hyvin vuorovaikutteisen nuoren tutkijan ansiosta. Haastattelun jälkeen jäin miettimään monia esille tulleita teemoja. Keskeisin oli varmaan kysymys, mitä arjessa voi tehdä ja onko sillä sittenkään merkitystä. Kysymyksenasettelu on puhtaasti yhtäältä eettinen ja toisaalta moraalinen. Kysymys kätkee sisäänsä paljon oletuksia, joiden kanssa yksilöt ja kansalaiset joutuvat painimaan.

Yhdestä suunnasta on kyse vastuusta ja toisesta suunnasta valinnasta. Kiinnostavaa on, että nykyisen markkinatalouden/ kapitalismin oloissa asiat pyrkivät asettumaan kuluttaja- näkökulmaan. Uusklassinen valtavirta taloustiede, joka on tavallaan tyhjentänyt talouden ytimen- kysymyksen arvosta- arvon käsitteen yksinkertaisesti hintaan. Hinta on valtavirtateorian mukaan markkinoiden ”näkymättömän käden” ohjaama kysynnän ja tarjonnan lopputulema.

Teorian mukaan se perustelee markkinamekanismin ylivertaisuuden ja niiden laajentamisen yhä laajemmalle muihin yhteiskunnan sfääreihin. Klassinen taloustiede näki kuitenkin arvon laajemmin. Sen vuoksi klassisessa teoriassa puhuttiinkin poliittisesta taloustieteestä/kansantaloudesta ja tuo arvokeskustelu näkyy Marxin kirjoituksissa. Taloudella on pyrkimys kolonialisoida muut yhteiskunnalliset suhteet ja toimintakentät sekä nostaa kaiken talouden ytimeksi talouden kasvun ja lisäarvon tuottamisen.

Nykyinen keskustelu ilmastosta markkinatalouden konstekstissa onkin ongelmissa, koska se pitkälti sitoutuu valtavirtataloustieteiden näkemykseen taloudesta. Talouden dynamiikka edellyttää markkinoita ja sitä kautta hintaa, jotta kysymystä voitaisiin ymmärrettävästi käsitellä ymmärrettävästi.

Käytännössä tämä tarkoittaaa, että on puhuttava porkkana/keppi- sanktio/insentiivi- akselilla regulaatioista. Toinen taloudesta peräisin oleva puhetapa koskee valintaa. Ihminen on kuluttajan jatkuvassa päätöksentekotilanteessa kuluttajana, jossa jokainen valinta perustuu johonkin motiiviin ja tarpeeseen. Taloudessa puhutaan oikeastaan tarpeista Maslowin tarvehierarkiaa mukaillen. Kun menet markkinoille ja teet ostopäätöksen syy siihen on jokin tarve. Peruste ostokselle voi olla hinta tai se, että myyt tavaran tai tuotteen eteenpäin. Toiminta markkinoilla on siis aina kalkylointia eräänlaista pokeripeliä, jossa tavoite on aina voitto. Joku jakaa kuitenkin kortit ja sinulla on se käsi, mikä sinulla on. Tätä rationaalisuutta ei kuitenkaan käytännössä juurikaan löydettävissä kuluttajavalinnoissa. Talouden toimijat ovat hyvin usein kaukana rationaalisuudesta- tämä koskee auto-, asuntokauppaa ja muitakin kuluttajavalintoja. Tämän ovat osoittaneet nobelistit Tversky ja Kahneman useissa tutkimuksissaan.

Kun sitten siirrytään ilmastohaasteeseen ja siihen, miten minun tulisi toimia edistääkseni hiilijalanjäljen pienentämistä. Valinta on siis kuluttajan, on oletus. Tekemällä oikeita ostoksia ja miettimällä, mitä kulutan ja miten käyttäydyn kulutusmarkkinoilla, on se suuri kysymys, jonka on nostanut esiin ruotsalainen teinityttö omalla kulutusetiikkaa korostavilla puheenvuoroillaan.

Asiassa on kaksi puolta. Ensimmäinen on se, että oma toiminta ja käytös on jokaisen yksilön omalla vastuulla. Poliittinen on siis henkilökohtaista. Toinen tulokulma on taas kysyä,  mihin pystyn ja voin omalla toiminnallani vaikuttamaan. Toisin sanoen eikö olennaisempi kysymys ole se, mitä on kaupan ja mitä ja miten tavarat tuotetaan kuin se, miten kuluttaja toimii ja valitsee. Dilemman voisi tiivistää rakenteen eli struktuurin ja infrastruktuurin ongelmaksi. Jos toimit olemassa olevassa rakenteessa, olet aina rakenteen vanki. Jos kohdennat huomiosi rakenteen rakentumiseen eli infrastruktuuriin, olet muuttamassa maailmassa oikeasti. Jos hieman oikaistaan, tämä oli juuri Marxin perimmäinen suuri pulma eli kapitalismin avaaminen ja  purkaminen pohjamutia myöten.

Väitteni siis on, että ilmastokysymys on yhtäältä kuluttajakysymys mutta toisaalta se on hyvin syvällisesti se on uuden taloudesta käytävän radikaalin keskustelun aloittamisen kysymys. Se, että yksilö asetetaan vastuuseen ja omantunnon vaivoihin, ei ole minusta ratkaisu. Yksilö on aina tietenkin itsensä vanki eli kaikki, mitä teen, on minun tekojani periaatteessa. Jos painopistettä siirretään yhteisön puolelle, jää jäljelle aivan toinen toimintakenttä.

Nyt koronaaikana onkin yhä selkeämmin pyrittävä nostamaan esiin keskustelu taloudesta. Itse asiassa onkin niin, että ollakseen aidosti poliittinen, yksilön on katsottava asiaa yhteisön kannalta ja erityisesti talouden kannalta. Silloin vain voi syntyä muutosta ja silloin voidaan oikeasti keskustella oikeista asioista. Se, että ilmastohaaste olisi yksilön harteilla on, vie huomion väärään asiaan.

Tiedämme, että Kantin imperatiivia ei voi tässä kokonaan unohtaa. Emmekä voi unohtaa taloustieteen kulutuksen paradigmaa emmekä muita nykyiseen markkinatalouteen ja sen globalisaatioksi nimetyn vaiheen outoja piirteitä. Talous niinkuin se tällä hetkellä ymmärretään, ei yksin ratkaise ilmastohaastetta. Markkinat eivät siihen pysty, eivätkä yksittäiset kuluttajat.

Ilmastohaaste arjessa on siis ymmärrettävä laajemmin ja syvällisemmin kuin nykysin. Tarvitaan aitoa ja tuoretta keskustelua kestävästä kehityksestä- laaja-alaisesti ja monipuolisesti. Vain siten tässä voidaan mennä ja aidosti muuttaa arkeamme. Näin uskon.

Hypönniemessä 16.4.2020

Minä ja musiikki

Näinä karanteeniaikoina tekemiset alkavat toistaa itseään ja joskus olisi hyvä avata joku uusi ovi. Nyt sellaisen oven avaan ja katsotaan, millaiselta maisema näyttää. Ovessa lukee musiikki. Hieman emmin, mutta käännän kahvaa kuitenkin. Ja katsotaanpa tarkemmin. Maisema on hiukan sumuinen ja harmaa, vähän pilkottaa aurinko pilvien takaa. Aloitetaan ensimmäisestä viitasta- soittaminen ja kuuntelu.

Viitta 1 Soittaminen ja kuuntelu

Musiikkia voidaan aina alkuun kuunnella ja siitä voidaan siirtyä eteenpäin soittamiseen. Musiikin historia on täynnä esimerkkejä säveltäjistö ja muusikoista, jotka ovat lähes ensimmäiseksi teokseen alkaneet soittaa jotakin. Esimerkiksi Mozart. Mozartin tragedia oli isä, joka pakotti poikansa ensin soittamaan ja säveltämään ja sitten laajoille kiertueille. Mozart ei siis itse valinnut tietään, isä teki valinnan. On myös toisenlaisia esimerkkejä ihmisistä, jotka eivät ole koskaan soittaneet mitään soitinta ja kuulevat heti, jos tulee virhe. Joskus sitä sanotaan absoluuttiseksi sävelkorvaksi. Toisin sanoen ihminen kykenee nimeämään sävelet, tuottamaan tietynlaisia säveliä ja erottamaan yksittäisiä säveliä. Kyse on itse asiassa laajasta ilmiökirjosta. Yhden määritelmän mukaan suhde on 1/ 10 000. Itse tiedän muutaman ihmisen, joilla on tämä kyky. Kiinnostavaa kuitenkin on, että absoluuttinen sävelkorva ei ole musikaalisuuden edellytys. Musikaalisuus on monimutkaisempi asia.

Itse halusin pienenä laulaa, mutta huomasin olevani aivan surkea serkkupoikaan verrattuna. Serkkupoika Hannu lauloi kaikki iskelmärenkutukset tismalleen oikein jo ennen kouluikää. Ei tullut Hannusta muusikkoa, tuli palomies. Serkkupojat soittivat haitaria, mutta en voinut sietää silloista haitarimusiikkia. Suvussani on aika vahva soittoperinne, sillä äitini isänisä ja isän veljet olivat kaikki harrastajasoittajia- pelimanneja- viulu- ja mandoliinimiehiä.

Itse viehätyin aikoinaan tietysti Beatles-yhtyeestä, vaikka siinä oli tietysti kyse paljon muustakin kuin musiikista. Yritin soittaa ja pikkuisen kitaran sointuja opin. Muistan, kun kävin Joutsenon Keskuskoululla, jossa musiikkiluokassa harjoitteli Oksalan Matti. Menin joskus jopa salaa kuuntelemaan Matin soittoa- vuosi oli varmaan 1965. Torvisoittoa kokeilin, mutta se päättyi nolosti torven särkymiseen. Vanhat kaverit Olli ja Timo olivat ainakin soittokunnassa- torvet oli vanhoja. Minulla oli kornetti. Soitto ei siis auennut, vaikka valmistinkin itse kahvipurkeista rummut ja soittelin niitä muutaman kesän. Siitä jäi taitona- hyvä rytmitaju. Rumpalia ei minusta tullut. Soittaminen siis oli taustalla uinumassa, mutta kuuntelu tuli tilalle. Ja sitä on ollut paljon.

Sittemmin olen aika lailla siirtynyt soittamisen puolelle- olen opetellut kitaransoiton, mandoliinin, banjon, ukulelen ja tietysti sähkö- ja kontrabasson. Opetusta olen saanut, mutta pääasiassa itseopiskelua soittaminen on ollut. Bändejä on ollut paljon ja pohjoiskarjalaista pelimannimusiikkia olen soittanut yli 10 vuotta. Keikkoja on ollut satoja. En ole kuitenkaan muusikko, olen pelimanni ja harrastaja. Soittamisen myötä ystaväpiirini on laajentunut valtavasti. Sen olen myös tajunnut, että se, että soittaa kansanmusiikkia, ei tarkoita, ettei soita muuta musiikkia. Useat soittokaverini ovat soittaneet tanssibändeissä ja isoissa orkestereissa. Hyötynä soittoharrastuksesta on, että nuotinlukutaito on nykyään jonkinlainen- ei hyvä, mutta kuitenkin. Haluaisin soittaa paljon enemmän, koska soittaminen on minulle aina kommunikaatiota ja vuorovaikutusta. Parhaimmillaan olen soittanut aiemmin tuntemattoman kaverin kanssa kuusi tuntia yhteen putkeen.

Musiikin toinen puoli on kuuntelu, se alkuperäinen musiikkinautinnon puoli. Kuuntelu on eriytynyt vuosien myötä ja aika harvoin kuuntelen taustamusiikkia. Musiikki on parhaimmillaan mielentila, matka ja arvoitus.

Viitta 2 Äänet ja värit- kuvat ja liike

Kun puhutaan musiikin kuuntelusta, ei voida ohittaa musiikin erityislaatua. Sehän on periaatteessa ääniaaltojen liikettä, jonka aivot tulkitsevat. Neuropsykologit ovat musiikin kuulemista tutkineet ja löytäneet paljon kiinnostavaa. Ei mennä nyt musiikin merkityspuoleen ja filosofiaan, vaan oikaistaan hieman. Musiikin kuuntelu aktivoi tutkimuksen mukaan aivoja hyvin laajasti. Soittaminen aktivoi vielä enemmän. Se, miten musiikki kuullaan, vaihtelee ihmisestä toiseen. Yksi selviö kuitenkin on, että musiikin kuuntelu on aina oppimista. Musiikin kuuntelu koskettaa tunteita ja muistoja- se hivelee ja työstää alitajuntaa ja koulii myös tietoista. Musiikki on siis kokonaiselämys, jossa ihminen käsittelee ja muokkaa tunteitaan ja tietoista minää ja kokemusta. Useat tutkimukset osoittavat, että ihmisen identiteetin kannalta olennaisimmat musiikkikokemukset- olivat ne kuuntelua tai soittoa- palautuvat nuoruuteen. Kuuntelemalla musiikkia palaamme ja peilaamme itseämme tuohon muotoutuvassa olevaan minäämme. Joskus tuota paluuta kutsutaan harhaanjohtavasti nostalgiaksi. Siitä on tavallaan kyse, mutta tapahtuma sisältää palljon syvällisempää ja inhimillisempää kuin vain nostalgiaa- halua päästä tai paeta entisaikaan.

Itse kuulen musiikin usein väreinä tai kuvina. Musiikki ikäänkuin laukaisee kuvien sarjan ilman, että itse edes sitä haluan. Kyse on ymmärtääkseni unitilaa muistuttavasta tilasta. Musiikki on aina myös rytmiä- musiikki on alkuperäiskansoilla ollut aina osa rituaalia tai kulttia. Musiikin irrottaminen omaksi erilliseksi tapahtumaksi ja voisi sanoa taidemuodoksi, on kulttuuriin liittyvää emergenssiä. Uskonto on hyödyntänyt tätä musiikin piirrettä aikanaa ja tietysti vieläkin. Musiikki on aina yhteisöllinen ja sosiaalinen vuorovaikutustapahtuma- se, että olemme yksilöineet musiikin, on aika myöhäistä kehitystä. Tämä yhteisöllisyys näkyy esimerkiksi tanssissa. Musiikkiin liitty perinteisesti siis aina liike. Osa ihmisistä ymmärtää musiikin liikkeenä- he eivät voi pysyä paikoillaan, kun musiikki alkaa. Rytmin ja tanssin takana on aina transsi- rytmi sitoo ihmiset yhteen. Minulle myös tanssiminen on nautintoa ja huomaan iän myötä yhä enemmän pitäväni tanssimisesta.

Viitta 3 Lajit ja muodot


Itse olen koko aikuisikäni pyrkinyt laaja-alaisuuteen ja monimuotoisuuteen. Aina se ei onnistu, mutta musiikki tarjoaa siihen erinomaisen väylän. Itämaisissa kulttuureissa ja uskonnoissa ajatellaan, että elämä on tie tai polku ja ihmisen on kamppailtava päästäkseen eteenpäin. Kiinnostavaa on, että monessa itämaisessa kamppailulajissa ideana ei ole kamppailutaidot sinänsä vaan se, miten niiden kautta pääsee valitsemaansa polkua eteenpäin. Itse en ole uskonnollinen enkä oikein muutenkaan tunne vetoa itämaisiin maailmoihin, mutta tämä itsensä kehittämisen piirre on viehättänyt aina. Ymmärrän itse asian niin, että ihmisen tulee opetella monikulmaisuuteen. On aina hyvä kiinnostua toisesta vaihtoehdosta ja kuulla, miten maailma silloin hahmottuu. Totuuden jälkeistä aikaa kun elämme, on yllättävää, miten usein ihmisen maailmankuva rakentuu niin, että hän etsii vain omia arvojaan ja maailmankuvaansa tukevaa tietoa. Häntä ei siis kiinnosta toinen näkökulma, koska ”sehän tiedetään”. Musiikissa tämä tarkoittaa, että en ajattele musiikkia muotoina tai lajeina. En siis suostu nyt enkä jatkosakaan olemaan vain tietyn musiikityylin tai- muodon kannattaja. Olen viime aikoina tehnyt omaa tutkimusmatkaani oopperaan. Seuraavana on vuorossa kamarimusiikki. Tämä kiinnostus kumpuaa hyvin syvältä- olen uteleias nyt ja tulen olemaan toivottavasti jatkossakin. Kyse ei siis ole hurskastelusta. Kaikki kukat kukkikoon vaikka…

Viitta 4 Lohtu, pakko vai nautinto

Jos joku kysyy, miksi kuuuntelen musiikkia, en heti osaa vastata. Musiikki on hieman kliseisesti sanottuna osa minua. Koen musiikin vahvasti ja hyvin usein löydän itseni ihmettelemässä, miksi yksi ääni tai takapotku voi olla niin olennainen juttu. En osaa sitä selittää- se on helpotus siis. Itse pidän yhtäältä musiikista, joka on kuin huojuva liiteri- sen läpi paistaa auringonvalo ja se muuntuu ja toisaalta pidän musiikista, joka on kuin huvila meren rannalla- ylväs ja ryhdikäs- valmiina ottamaan vastaan luonnonvoimat…





Hypönniemessä 15.4.2020