Tolstoin tunnustukset

​Otan nyt vielä pohdintaan toisen Martti Anhavan tunnustajan Leo Tolstoin. Aikoinaan pakotinitseni lukemaan Sodan ja rauhan sekä Anna Kareninan ja tarkoitan sillä sitä, että Tolstoin tyyli ei vedonnut nuoreen mieheen toisin kuin Dostojevskin. Kolmas venäläiskirjailija, joka itselläni nousee ehkä kaikkein korkeammalle on Anton Tsehov. Syytä tähän en lähde tässä nyt purkamaan.

Tolstoin uskonnollisuus on aina hiukan hämmentänyt toisin kuin pasifismi. Tolstoilainen pasifismi löysi Suomessa soihdunkantajan Arvid Järnefeltissä. 

Tolstoi ryhtyi kirjoittamaan omaa tunnustustaan 1879. Alkuvuosien pappeus ja laajat matkat Eurooppaan saivat hänet kuitenkin palaamaan Jasnaja Polnajaan. Kirjoittamisen aloittamista ennen viisi vuotta aiemmin Tolstoi oli usein tullut kysymykseen- miksi. Toisin sanoen kaikki elämän huuto ja vimma kuitenkin haihtuvat ja masennuksen ja tarkoituksettomuuden kierre alkoi syödä kirjailijaa.

Tolstoi päätyi kuitenkin pitkien pohdintojen jälkeen hän ajatteli, että ihmiskunnan historialla ja kehityksellä on joku merkitys. Pian hän huomasi, että hän perusteli ääretöntä äärellisellä, mikä aiheutti hänessä uuden etsimisen halun.

Tolstoi alkoi selvittää buddhalaisuutta, muhamettilaisuutta ja kristinoppia perinjuurin. Kristinopin harjoittajia tutkiessaan hän huomasi, että rikkaiden uskonoppi ei ollutkaan elämän tarkoituksen selittämistä vaan sen pimittämistä.

Tolstoin tunnustuskirja käsittää 100 sivua ja on kirjoitettu aikamoisessa vimmassa. Keskeistä on, että hän havaitsee aiemman elämänsä irstailuksi, silmänpalvonnaksi ja kevytmieliseksi, jonka vaihtoehtona voisi olla maalaiselämä.hän jopa hehkuttaa, että maalaiselämän yksinkertaisuuden antama tarkoitus oli ainoa totuus.

Martti Anhavan mielestä Tolstoin ongelma oli, että hänellä ei ollut ongelmaa. Tunnustuskirja on siis kuvaus siitä, mitä hän olisi toivonut voivan tapahtua.

Yleensä omaelämäkertojen ja muistelmien suurin pulma on, mistä ne oikein loppujen lopuksi kertovat. Meillä on valtavs määrä elämäkertoja, joilla ei ole juurikaan tekemistä todellisten tapahtumien kanssa. Joskus voi olla ymös niin,l että edes päiväkirjat eivät pelasta kirjoittajaa tältä pulmalta.

Kaikesta tästä taas seuraa tunnustuksen pulmallisuus ja sen todellinen idea. Tunnustus ei siis ole usein tosi kuva, se on vääristyneen peilin kuva. Joskus peiliin  voi astua sisään kuten kävi Liisa Ihmemaassa. 

Ja niin oikeastaan käy muistelmissa aina. Tutkimus puhuu muistamisesta ja muistelusta omana kulttuurisena ja sosiaalisena käytäntönä. Sitten meillä on historian kirjoitus ja sen tutkimus, jonka erityispiirre on vahva sidos valtaan ja valtaapitäviin. Ei ole nimittäin sattuma, että diktaattorit alkavat usein ensi töikseen vaatia uutta historian kirjoitusta. Usein vaatimus kääritään uusien tosiseikkojen löytymisen kaapuun.

Ihmisellä on usein myös valemuistoja, joihin hän aidosti uskoo. Aivojen kummallinen ominaisuus on, että ne muokkaavat kaikkea sitä, mitä ne pääsevät käsittelemään. Ja se, miten loppujen lopuksi asettuu paikalleen, on monasti yksilön oman psyyken tuotos.