​Aamun Karjalaisessa ollut Juho Rahkosen kirjoitus sai minut pohtimaan laajempia politiikan maailmoja ja tällaista sieltä löytyi. Nostan siis alla käsittelyyn muutaman politiikan teoreetikon, en syvällisesti, mutta kuitenkin palautan mieliin, mitä he oikein politiikasta sanoivat.

Politiikka vallan, yksimielisyyden ja eripuran dynamiikkana

Carl Schmitt vuonna 1985 lähes satavuotiaana kuollut saksalainen oikeus- ja valtio-opin teoreetikko esitti omassa politiikka-teoriassaan, että politiikka ei hänen mukaansa perustu moraaliin, talouteen tai lakiin, vaan eksistentiaaliseen vastakkainasetteluun ystäviin ja vihollisiin. Politiikka nousee esiin, kun kyse suvereniteetin uhasta.

Hänen mielestään liberalismi ei kykene kohtaamaan todellisia konflikteja, koska silloin todellinen valta tulee näkyviin. Se näkyy siinä, kenet sivuutetaan hätätilanteessa. Liberaali oikeusvaltio ja parlamentarismi on tästä syystä ohitettava.  

Schmittin mukaan liberaali demokratia yrittää häivyttää politiikan ja tehdä siitä hallintoa, neuvottelua, sääntelyä ja lainsäädäntöä. 

Olennaista hänen mukaansa on, että koska liberaali demokratia ei toimi kriisien aikana, on nostettava esiin yhteinen tahto. Todellinen demokratia lähtee homogeenisesta kansasta ja pluralismi ja moniarvoisuus vain heikentävät päätöksentekoa.

Schmitt ei kuitenkaan pääse yhteydestään natsismiin, olihan hän puolueen jäsen vuodesta 1933 ja oli keskeinen oikeustieteilijä, joka löysi perustelut Hitlerin yksinvallalle.

Hänen perintönsä on hyvin ristiriitainen, koska hän on vaikuttanut laajasti poliittiseen ajatteluun vasemmalla, oikealla, mutta erikoisesti kun puhutaan kansainvälisen politiikan realismista.

Keskeistä kansainvälisen politiikan realismi- teorioissa on, että maailma on niiden mukaan anarkistinen valtakamppailujen näyttämö, jossa valta ajaa ohi moraalin ja ohi kansainvälisiä konflikteja varten luotujen instituutioiden. 

Mielenkiintoista on, että yksi Schmittin ajattelusta noussut tulokulma on agonistisen demokratian teoria, jonka keskeinen teoreetikko Chantal Mouffe korostaa kiistaa ja eripuraa politiikan lähtökohtana.

Chantalin mielestä konfliktit ja polittinen vastakkainasettelu tunnustetaan osaksi politiikkaa, jota kuitenkin institutionaaliset säännöt estävä purkautumasta väkivallaksi.

Aganostinen teoria ei usko konsensus-ajatteluun eikä teknokraattiseen hallintaan eikä politiikan digitalisoitumiseen. Sen sijaan se esittää, että kun todelliset konfliktit häivytetään on mahdollisuus populismin ja ääriliikkeiden nousuun. 

Kun todelliset konfliktit tukahdutetaan, ne synnyttävät populismia ja ovat ääriliikkeiden kasvualustaa.

Teorian heikkous on, että se ei kerro, mikä kamppailu on hyvää ja mikä ei. Se myöskään käsittele sitä, mitä tapahtuu, jos konflikti jäätyy ja muuttuu pysyväksi.

Kun seuraa maailmanmenoa ja etenkin Putinin ja Trumpin edesottamuksia, aika nopeasti nousee esiin kysymys, kuka on meidän ystävämme ja kuka ei. Seuraava ajatus, joka tästä monasti seuraa, on joukko perusteluja, joilla määritelmä oikeutetaan.

Kun suomalaisilta on tutkimuksissa kysytty, kuka on ystävä ja kuka ei ja kuka tulee apuun tarvittaessa, on vastaus enemmistön mielestä ollut selvä. USA tulee apuun ja on ystävämme.

Voi siis ajatella, että maailmassa on pienille valtioille Kultapossukerhoja, joihin kuuluminen on kivaa ja palkitsevaa. Kun sellaisen löytää, siihen on pakko liittyä. Sellaisen suomalaiset ovat löytäneet ison veden takaa.

Onko Suomi siis vain yhden Kultapossukerhon jäsen ja miten näiden kerhojen kanssa oikein lopulta on. Onko kerhoon kuuluminen meille etu vai onko siitä enemmän vahinkoa. Onko meillä vaihtoehtoja vai onko meidän vain valittava?

Itse olen näissä asioissa halunnut kuulua YK- kerhoon, Eurooppa- kerhoon ja erityisesti olen halunnut kuulu Pohjoismaat-kerhoon. USA/NATO- kerho ei ole minua varten, ehkä se on sinua varten. Olen siis antirealisti näissä asioissa.

Kysymys tiivistetysti on, kenen puolella oikein olet. Olemmeko siis puolen valinnalla määrittelemässä ongelmaa vai olemmeko osa itse ongelmaa. Kas siinä pulma.

​Christer Kihlmanin tunnustukset

Kun tunnustuksesta Martti Anhavan innoittamana tuli nyt tämän kirjoitusrupeaman laajempi teema, otan vielä pohdinnan alle yhden suomenruotsalaisen kirjailijan.

Jos mietimme vielä uskonnon ja uskon peruskysymyksiä ja sen erityisyyttä, etenkin kristillisessä kirkossa uskoutuminen sielunpaimenelle on ollut aina läsnä. 

Katolisessa kirkossa rippi on keskeinen osa koko oppia ja rippituoleissa ihmiset ovat tunnustaneet tiedä mitä. 

Ripin idea on, että se on vahvasti suojattu, minkä vuoksi rippituolissa pappi ei saa eikä voi kertoa kuulemaansa eteenpäin. Tämä ehto on tavallaan ehto koko ripille ja luottamus rituaaliin perustuu tähän piirteeseen.

Sen vuoksi onkin hyvä kysymys, miten rippituoli voi olla maallinen ja voiko se olla. Oikeudessa ja annetaan tuomioita, syytetyn ja todistajan tulee puhua totta ja vain totta. Tuomio perustuu usein muuhunkin kuin syyllisen tunnustukseen tai silminnäkijän todistukseen, mutta totuudesta on sielläkin kyse.

Kun sen sijaan muistutan mieliin, mitä 90- vuotiaana 2021 kuollut Christer Kihlman, jonka kirjat aikoinaan ahmin, tunnustamisesta ajatteli, alkaa moni asia hahmottua uudelleen.

Kihlman edusti Henrik Tikkasen kanssa suomenruotsalaisen ankkalampi- elämäntavan kriittisenä kuvaajaa, joka kykeni jäsentämään suomenruotsalaisuuteen liittyviä haasteita ja rajoja. Sellaisiin kirjoihin oli pakko nuorena miehenä tarttua. 

KIhlman on monissa kirjoissaan halunnut paljastaa jotakin, mutta ei halua kirjailijana asettua kristillisen uskon kaltaiseen rippituoliin. Näin hän haluaa erottua siitä, miten Augustinus ja monet muut ajattelivat tunnustusta niin, että ensin oli ihminen a ja sitten oli ihminen b. Tunnustus on siis risteyksessä olon kuvaus. Tarkkaan ottaen voi kysyä, onnistuuko hän vai onko hän vain lenkki pitkässä ketjussa.

Kirjallisuudessa on viime aikoina paljon puhuttu autofiktiivisesta romaanista, jossa kirjailija käyttää romaanin aineksena omaa elämäänsä ja kokemuksiaan. Keskustelussa on noussut esiin se, onko mikä totta ja mikä ei.

Tunnustukseen liittyy kristillisessä perinteessä katumus, mutta Kihlman haluaa Ihminen, joka järkkyi- kirjassaan vain avata henkilökohtaisia asioita. Kuitenkin kaiken pohjalla on syyllisyys ja häpeä. Kihlmanille kirjailijan velvollisuus on näyttää oma minänsä häpeästä huolimatta.

Hänelle hankalien asioiden käsittely on keino asettaa asioille uusi horisontti, jonka kautta asiat voi nähdä toisin. Kihlmanin kolme häpeää ovat alkoholismi, homoseksuaalisuus ja avioliitto.

Kihlman pohtii pitkään homoseksuaalisuuden taustoja ja syitä ja löytää monenlaisia selityksiä. Laajemmassa kuvassa hän kuitenkin tulkitsee homoseksualismin miehiseen aggressioon pureutuvana reaktiona kilpailuyhteiskunnan miesmalliin. 

Homoseksualismi on hänelle aina yksilön asia, mutta myös laajempi yhteiskunnallinen ilmiö.

Alkoholismin hän taas avaa hyvinkin suoraan. Kuitenkin juuri avatessaan avioliittoaan hän astuu kaikkein ehkä kaikkein olennaiseen. Vaimo on vihan ja katkeruuden kohde ja alkaa näyttää siltä, että kirja onkin terapian tarpeesta kirjoitettu kirja, huomauttaa Anhava.

Arvio on aika tyly, sillä kun kirjailija venyttää asiaa kymmeniä sivuja kattavaksi vuodatukseksi, voi kysyä, miksi hän tekee näin. Miksi vaimoon kohdistuu silmitön aggressio?

Kirjailija ei tunnetusti puhu totta, koska fiktio ylittää faktan. Ongelmaksi asia muodostuu, kun kirjailija alkaa puhua totta tosissaan. Kun joku sanoo puhuvansa totta, hän ei puhu totta, mutta anna hänelle naamio ja hän puhuu, sanoi Oscar Wilde.

Kihlman perusteli aikoinaan haluaan tällaisiin paljastuksiin sillä, että suomenruotsalainen kirjallisuus ei ollut kovinkaan yhteiskunnallista ja siihen piti saada muutos. Aikoinaan yhdessä Jörn Donnerin lanseeraamassa Argus- julkkaisussa kirjallisuuskritiikkona toiminut Kihlman aloitti uransa jo 50- luvun alussa.

Itse asiassa KIhlmanin ehkä tärkein teos Kallis prinssi avasi Argentiina- trilogian, mutta näytti myös tietä omaelämäkerralliselle romaanilla ja teos sai aikoinaan suuren julkisuuden. Tapa, jolla se käsitteli homoseksuaalisuutta ja luokkaristiriitoja tavalla, mikä ei miellyttänyt kaikkia. Jari Käkelä on omassa esseessään Kihlmanista tarkastellut Kihlmanin tuotantoa juuri laajemmasta näkökulmasta.

Argenttina- sarjaa on arvioitu myöhemmin erinomaiseksi ei vain tekstiksi, vaan enemmänkin sarja on nähty niiden poliittisten, sosiaalisten kysymysten ja identiteettipoliitikoojen avaamisen kautta.  Nykyhetken näkökulmasta sarja avaa me ja muut suhdetta, kulttuurien ja asemien kohtaamisen vaikeutta ja kolonialismiin liittyvää alistamisen teemaa. 

Kirjailijana Kihlman katsoi, että hän kestää sen, että voi tulla väärin luetuksi ja tulkituksi ja parjatuksi, mutta sitä hän ei kestä, että hänet unohdetaan.

Pia Ingström on arvioinut Kihlmanin kirjailijanuraa kiinnostavasti. Kihlmanin tuotannossa useasti esiin nouseva homoseksuaalisuus on tärkeä kannanotto, mutta ehkä vielä tärkeämpää on siihen liittyvä muut teemat kuten hyväksikäyttö, ikä ja seksin ostamisen moraali. 

Itselleni Kihlman asettuu kirjailijana jotenkin samoihin maisemiin kuin Michel Foucault, joka Seksin historiassaan laajasti käsittelee seksuaalisuutta modernissa yhteiskunnassa. Seksuaalisuutta ei ole vain tukahdutettu vaan siitä on tullut vallan, tiedon ja kontrollin kohde. 

Ongelma ei ole vaikeneminen, vaan se, kuka on oikeutettu puhumaan seksuaalisuudesta. Myös se, miten siitä puhutaan on säädeltyä. Vallan yksi funktio on tuottaa tietoa ja luoda identiteetejä ja tiedolla on aina historiansa. Homoseksuaali- käsitteenä on sellaisesta esimerkki.

Foucaultin keskeinen väite on, että seksuaalisuus ei ole vain biologista, vaan se on historiallisesti ja yhteiskunnallisesti rakennettu. Kun sanomme normaali, olemme tekemässä kategorian. Normaali ja poikkeava eivät ole luonnollisia kategorioita vaan Foucautille ne  ovat vallan tuotoksia.

Modernin myötä syntynyt moraali pohjautuu syyllisyyden ajatukseen ja sitä kautta siinä keskeistä on tunnustaminen.

Näin olemme siis tulleet alkuun ja siihen, että tunnustaminen ei oikeastaan ole vain uskontoon ja sen rituaaleihin yhdistettävä käytäntö, vaan tunnustamiseen liittyy vahvasti yhteiskunnallinen sääntöjen ja moraalin läsnäolo. Se on eräänlainen reunaehto yksilöllisyydelle ja siten aivan keskeinen yhteiskunnallinen valtarakenne.

• 
  

​Yksinvalta ja hulluus

Kun eilen soiteltiin Juuan poikien kanssa, samalla pohdittiin maailmanmenoa. Keskusteluissa tulimme kahteen johtopäätökseen. 

Ensimmäinen oli, että päähämme ei mahdu, miksi hyvinvointivaltio pitää kaataa, kun kaikki tutkimus osoittaa, että järjestely on onnellisuuden, hyvinvoinnin, luottamuksen, osallisuuden, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden kannalta maailman paras. Mihin purkamisella oikein pyritään muuhun kuin noiden perusarvojen romuttamiseen. Maksamme siis veroja mielellämme jatkossakin, jos saamme kaiken sen hyvän, mikä on ympärillämme.

Toinen pulma, jota pohdimme, koski sitä, miten tarkaan pitää nykyistä mediaa ja maailmantilannetta seurata. Onko se pakko? Auttaako se meitä? Onko sillä vaikutusta?

Toisaalla on halu tietää ja olla selvillä ja toisaalla halu tehdä kokonaan muuta. Moni päätyy, että ohittaa asian ja meistä osa oli sitä mieltä, että asiaan tulisi ottaa etäisyyttä, koska usein siitä seuraa vain sarja reaktioita. Itse aion jatkaa kuitenkin asioiden seuraamista.

Monien mutkien kautta aloin illalla pohtia, mitä historian henkilöä Trump näyttää muistuttavan ja aika nopeasti löytyi Caligula, vuosina 12-41 elänyt Roman keisari. Caligula hallitsi vain neljä vuotta, mutta aika on jäänyt historiaan. Caligulan elämä päättyi, kun hänen oma henkivartiokaartinsa murhasi hänet. Tämä roomalainen perinne jatkui myöhemmin.

Rooman suuruuden kannalta Caligulalla oli suuri merkitys, hän aloitti muun muassa Britannian valtauksen suunnittelun. Caligula pääsi edeltäjänsä Tiberiuksen suosioon ja hoiviin ja sai erinomaisen kasvatukse ja koulutuksen. Häntä pidettiin hyväluonteisena vastuunkantajana.

Kun Tiberius kuoli vuonna 37, alkoi ankara juonittelu ja peli seuraavan keisarin valinnasta. Valinta päätyi lopulta Caligulaan, joka kuitenkin sairastui vakavasti. Sairauden laadusta on monenlaisia arvailuja, joista yksi on, että se muuttti Caligulan.

Valtaan noustessaan Caligulalla ei ollut hallinnollista eikä sotilaallista kokemusta. Vähitellen hän humaltui vallasta ja muuttui pöyhkeäksi, vähätteli muita ja korosti oikeuttaan tehdä mitä tahansa kenelle tahansa. 

Uusi keisari halusi perustaa Roomaan temppelin, jossa hänelle sai uhrata, ja Jerusalemin temppelin hän halusi muuttaa kokonaan omaksi palvontapaikakseen. 

Kiinnostavaa oli, että kaikista aiemmista jumalkuvilta leikattiin pää ja tilalle laitettiin Caligulan oma pää.Hän halusi siis jumalaksi jumalten joukkoon. Kun senaatti ei suostunut tähän, hän alkoi nöyryyttää heitä ja käyttää senaattoreita palvelijoina.

Vaikka hän oli senaattoreiden epäsuosiossa, hän halusi kansan viihtyvän- gladiaattoritaistelut ja sirkushuvit tulivat nopeasti suureen suosioon.

Ehkä kuulusin Caligulan päähänpisto oli rakentaa kauppalaivoista viiden kilometrin ponttoonisilta Napolinlahden yli. Kun silta valmistui, hän pukeutui Aleksanteri Suuren asuun ja avajaisseremoniassa pitämässään puheessa pääosin kehui omia saaavutuksiaan.

Caligula tuli erityisen kuuluisaksi tuhlailuistaan- hän alkoi syödä kullattua leipää, rakensi isoja jalokivilla koristeltuja laivoja. Vuoden aikana Rooman rahavarat oli kulutettu loppuun.

Kun keisari lähti sotaretkille, hän ei halunnut ratsastaa, vaan vaati, että häntä kuljetetaan kantotuolissa. Kun keisarin reitti oli selvillä tie kasteltiin valmiiksi, ettei sen pöly häirinnyt keisaria.

Caligulan mielenterveyttä ja toimia on paljon yritettuy selvittää ja tulkita. Yksi erikoisita päätöksistä oli hevosen nimittäminen senaattoriksi. Joidenkin tulkintojen mukaan raaka despootti oli mielenvikainen ja hullu, toiset ovat olleet armollisempia.

Kirjallisuudesta nousee mieleen kaksi teosta Shakespearen Kuningas Lear ja Albert Camusin Caligula (1944) , joista viime mainittu käsittelee juuri historian henkilöä, mutta tietenkin estetiikan keinoin.

Caligulan tarkastelee valtaa poliittisen hulluuden näkökulmasta. Näytelmän ydin on, että rajaton valta tekee järjellisestä moraalista tarpeettoman. Caligula voi toteuttaa mitä tahansa mielijohteitaan, koska kukaan ei pysty rajoittamaan häntä. 

Camus siis korostaa, että hulluus ei ole tässä sekavuutta, vaan vallan logiikkaa. Kun esteet ja pidäkkeet ovat poissa, kaikki on mahdollista.  Poliittinen hulluus syntyy aina järjestelmästä, ei vain yksilöstä.

Näytelmän Caligula haluaa viedä totuuden äärimmilleen: jos elämä on vailla merkitystä, myös moraali, laki ja ihmisarvo ovat hänen mielestään keinotekoisia. Poliittinen valta antaa hänelle keinon pakotta muut ajattelemaan samoin.

Caligula ei siis ole pelkkä mielipuoli, vaan usein päähänpistoistaan huolimatta oudolla tavalla johdonmukainen ja jopa älykäs. Tämä tekee hänestä pelottavamman: julmuus on perusteltu rationaalisilla puheilla. Caligulalla on oikeassa olemisen pakkomiellle ja se koituu hänen kohtalokseen.

 Camus ei siis ajattele, että ideologia tai “puhdas järki” oikeuttaisi väkivallan, vaan kyse on puhtaasti vallasta. Itsevaltiaalla on aina lähipiiri, jonka on alistuttava hulluuden alttarille ja Camus kysyy Arendtin tapaan, kuka on loppujen lopuksi vastussa hirmuvallasta. Omnko se hallitsija vai ovatko syyllisiä myös ne, jota alistuivat. Poliittinen hulluus on aina kollektiivinen, ei pelkästään yksilöön johdettava ilmiö.

Näytelmässä Caligula tiedostaa, että hänen tiensä vie kuolemaan. Hänen vallankäyttönsä on samalla itsetuhoinen projekti: hän testaa vallan rajoja, kunnes järjestelmä sortuu – ja hän itse sen mukana.

Shakespearen Kuningas Lear taas tuo hiukan erilaisen näkökulman itsevaltiuteen, sillä se tarkastelee valtaa vallan väärinkäyttönä. Learin maailma jakautuu kahtia.- niihin, jotka ovat hänen puolellaan eli mielistelevät häntä ja sitten niihin, jotka eivöt näin tee.

Jakamalla valtaa näin hän murentaa poliittisen järjestyksen. Shakespearen viesti on, että huono hallitsija on aina valtion ja poliittisen vallan kriisi, ei henkilön ominaisuus.

 

Learin hulluus on yhtä aikaa järjen menetystä, vaikka hän näkee maailman selvemmin. Hullus on vallan paljastava prosessi, jossa Lear tajuaa köyhien aseman ja epäoikeudenmukaisuuden. Poliittisesti hulluus toimii vastakohtana vallan valheille. Lear on siis totuuden ei valheiden sanansaattaja.

MIelenkiintoiseksi näytelmän tekee se, että siinä asetetaan vastakkain luonnollinen auktoriteetti ja keinotekoinen valta. Kun Lear menttää valtansa, häneltä katoaa auktoriteetin suoja ja hänestä tulee tavallinen ihminen

Yksi iso teema näytelmässä on poliittisen vallan kritiikki. Kun politiikasta tulee teatteria rehellisyys ei ole enää hyve ja kaiken mitaksi tulee miellyttäminen. Politiikka on sarja performansseja, ei muuta.

Toinen teema käsittelee sitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu, kun hallitsijan psyyke hajoaa ja moraali rapautuu.

Kun nykymaailmaa katselee näiden kahden näytelmän läpi, on aika selvää, että elämme nyt Caligulan aikaa. Maailman valta on kolmen yksinvaltiaan käsissä ja se, mitä seuraa, voi olla karmeaa. Siitäkin huolimatta minulle lasi on aina puolillaan täynnä…

​Christer Kihlman ja Erno Paasilinna tunnustuskirjallisuuden liepeillä

Kun tunnustuksesta tuli nyt tämän kirjoitusrupeaman iso teema, otan vielä pohdinnnan alle muutaman suomalaisen kirjailijan. Ensimmäinen on Christer Kihlman, jonka kirjat aikoinaan ahmin. Suomenruotsalaiseen elämäntapaan ja siihen liittyviin haasteiteisiin oli pakko nuorena miehenä tarttua. Jkostakin

Tolstoin tunnustukset

​Otan nyt vielä pohdintaan toisen Martti Anhavan tunnustajan Leo Tolstoin. Aikoinaan pakotinitseni lukemaan Sodan ja rauhan sekä Anna Kareninan ja tarkoitan sillä sitä, että Tolstoin tyyli ei vedonnut nuoreen mieheen toisin kuin Dostojevskin. Kolmas venäläiskirjailija, joka itselläni nousee ehkä kaikkein korkeammalle on Anton Tsehov. Syytä tähän en lähde tässä nyt purkamaan.

Tolstoin uskonnollisuus on aina hiukan hämmentänyt toisin kuin pasifismi. Tolstoilainen pasifismi löysi Suomessa soihdunkantajan Arvid Järnefeltissä. 

Tolstoi ryhtyi kirjoittamaan omaa tunnustustaan 1879. Alkuvuosien pappeus ja laajat matkat Eurooppaan saivat hänet kuitenkin palaamaan Jasnaja Polnajaan. Kirjoittamisen aloittamista ennen viisi vuotta aiemmin Tolstoi oli usein tullut kysymykseen- miksi. Toisin sanoen kaikki elämän huuto ja vimma kuitenkin haihtuvat ja masennuksen ja tarkoituksettomuuden kierre alkoi syödä kirjailijaa.

Tolstoi päätyi kuitenkin pitkien pohdintojen jälkeen hän ajatteli, että ihmiskunnan historialla ja kehityksellä on joku merkitys. Pian hän huomasi, että hän perusteli ääretöntä äärellisellä, mikä aiheutti hänessä uuden etsimisen halun.

Tolstoi alkoi selvittää buddhalaisuutta, muhamettilaisuutta ja kristinoppia perinjuurin. Kristinopin harjoittajia tutkiessaan hän huomasi, että rikkaiden uskonoppi ei ollutkaan elämän tarkoituksen selittämistä vaan sen pimittämistä.

Tolstoin tunnustuskirja käsittää 100 sivua ja on kirjoitettu aikamoisessa vimmassa. Keskeistä on, että hän havaitsee aiemman elämänsä irstailuksi, silmänpalvonnaksi ja kevytmieliseksi, jonka vaihtoehtona voisi olla maalaiselämä.hän jopa hehkuttaa, että maalaiselämän yksinkertaisuuden antama tarkoitus oli ainoa totuus.

Martti Anhavan mielestä Tolstoin ongelma oli, että hänellä ei ollut ongelmaa. Tunnustuskirja on siis kuvaus siitä, mitä hän olisi toivonut voivan tapahtua.

Yleensä omaelämäkertojen ja muistelmien suurin pulma on, mistä ne oikein loppujen lopuksi kertovat. Meillä on valtavs määrä elämäkertoja, joilla ei ole juurikaan tekemistä todellisten tapahtumien kanssa. Joskus voi olla ymös niin,l että edes päiväkirjat eivät pelasta kirjoittajaa tältä pulmalta.

Kaikesta tästä taas seuraa tunnustuksen pulmallisuus ja sen todellinen idea. Tunnustus ei siis ole usein tosi kuva, se on vääristyneen peilin kuva. Joskus peiliin  voi astua sisään kuten kävi Liisa Ihmemaassa. 

Ja niin oikeastaan käy muistelmissa aina. Tutkimus puhuu muistamisesta ja muistelusta omana kulttuurisena ja sosiaalisena käytäntönä. Sitten meillä on historian kirjoitus ja sen tutkimus, jonka erityispiirre on vahva sidos valtaan ja valtaapitäviin. Ei ole nimittäin sattuma, että diktaattorit alkavat usein ensi töikseen vaatia uutta historian kirjoitusta. Usein vaatimus kääritään uusien tosiseikkojen löytymisen kaapuun.

Ihmisellä on usein myös valemuistoja, joihin hän aidosti uskoo. Aivojen kummallinen ominaisuus on, että ne muokkaavat kaikkea sitä, mitä ne pääsevät käsittelemään. Ja se, miten loppujen lopuksi asettuu paikalleen, on monasti yksilön oman psyyken tuotos.

​

Tunnustus ja uskon instituution synty

Martti Anhava, tuo huikea esseen taitaja, pohtii esseekirjassaan Totta puhuen tärkeitä teemoja tunnustamisesta ja sen keskeisyydestä kultturissamme.

Seuraavassa muutama huomio Minä kurja-esseestä, jossa Anhava selventää kristinuskon syntyä ja siihen liittyvää tunnustuksellisuuden teemaa tavalla, joka herätti minussa paljon kysymyksiä ja avasi silmät monen asian suuntaan.

Tällä hetkellä uskonto ei ole monelle maallistuneessa maailmassa se juttu juurikaan, jos vertaa nykyaikaa vaikka keskiaikaan. Oikea juttu on näyttää uskovalta ja ajatella, että se riittää. 

Osa ihmisistä on uskovaisia ja uskonnollisia ja asia ei ole mitenkään paheksuntaa tai tuomitsemista vaativa. Kaikki kukat kukkikoon, sanottiin eräässä Punaisessa kirjassa.

Uskonto on tietysti monimuotoisempi ja minulle erityisesti yhteiskunnallinen ilmiö ja käytäntö, joka tulee näkyväksi sen opeissa ja riiteissä ja niihin liittyvissä uskomuksissa kaikkialla arjessamme ja sen vuoksi on hyvä katsoa, mitä Anhavalla on asiasta sanottavaa. Ajattelen siis, että uskonnosta ei pääse eroon alkamalla ateistiksi.

Yksi merkittävä talmudin tutkija Hyam Maccoby evankeliumien kirjoittajia tutkiessaan tulee kiinnostavaan tulkintaan. Meillä on aika yleisesti jaettu näjemys, että fariseukset ovat tekopyhiä. Pikkutarkkoja lain kirjaimen vartijoita. 

Hän väittää, että fariseukset olivatkin vakavasti otettavia opettajia, mietiskelijöitä ja tutkijoita, jotka pyrkivät tulkitsemaan Mooseksen lakia ihmisiä ja olosuihteita paremmin huomioiden. Hän katsoo, että Jeesus opetuslapsineen olivat fariseuksia. Jeesuksella ei ollut minkäänlaista aikomusta perustaa uutta uskontoa, vaan messias hän oli vain teologisessa merkityksessä.

Hän katsoi, että hänen tehtävänään oli ajaa roomalaiset pois ja palauttaa vanha juutalainern monarkia uudestaan valtaan. 

Paavali

 ” Ei ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei orjaa eikä vapaata, ei miestä eikä naista.” (Gal. 3:28)

Paavali, joka oli oppimaton seikkailunhaluinen entinen poliisi oivalsi Jeesuksen kohtaloon piilevät mahdollisuudet ja rakensi siitä uuden uskonnon keskusmyytin ja alkoi esiintyä johtavana Jeesuksen opetusten tulkitsijana. Paavali halusi luoda kirjeillään jatkuvuuden juutalaisuuden ja uuden uskonnon välille.

Voi sanoa, että Jeesusta ei olisi ollut ilman Johannes Kastajaa ja vaikka Johannes kuoli ennenkuin miehet olivat kunnolla kohdanneet, Paavalin ja Jeesuksen suhde on toinen. He eivät koskaan kohdanneet, mutta Paavalista tuli äärimmäisen tärkeä osa kristinuskon syntytarinassa.

Paavalin merkitys krisinuskon laajenemiselle on aivan keskeinen, vaikka monasti Paavali jää teologisiin keskusteluihin, vaikka niin ei pitäisi olla.

Paavali  on tutkijoiden ja teologien mielestä kristinuskon kannalta yksi kaikkein merkittävimmistä henkilöistä, heti Jeesuksen jälkeen. Hänen vaikutuksensa näkyy teologiassa, kirkon leviämisessä ja siinä, millaisena kristinusko ylipäätään ymmärretään.

Paavalin opetusten mukaan pakana eli ei-juutalainen voi kääntyä kristityksi ilman noudattaa juutalaista lakia. Paavali ratkaisi sen, että oppi Jeesuksesta ei jäänyt vain juutalaiseksi lahkoksi. 

Paavali vaikutti siihen, että kristinuskon ytimeksi tuli risti ja ylösnousemus. Usko syntyi kieltäymyksestä ja isän, pojan ja pyhän hengen kolminaisuuden tunnustamisesta.

Vaikutus luterilaisuuteen on ollut myös suuri, jopa aivan ratkaiseva. Vaikka hän teki työtä naisten kanssa suhde naisiin oli alisteinen, sukupuolten tasa-arvo oli tuntematon ajatus. 

Ei siis ole liioteltua sanoa, että Paavali teki kristinuskosta maailmanuskonnon. Hänen kirjeensä muodostava kristinuskon rakentumisen perustan. 

Ydin on usko, ei teot. Paavali käsitteli kirjeissään seurakuntaa, moraalia ja etiikkaa sekä vallan ja vapauden kysymyksiä ja näin tuli luoneeksi etiikka- ja moraalikoodin varsinaisen uskon ympärille

Jos Jeesus oli kristinuskon perusta, Paavali oli sen arkkitehti. Tämä veikin ajatuksen toisaalle ja aloin miettiä Paavalin ja Stalin yhteyksiä. En ole asiassa liikkeellä ensimmäisenä, mutta tässä on pakko muistutella mieliin, miksi näin väitetään. Teen tässsä pienen koukkauksen nykyaikaan ja palaan sitten takaisin kristinuskon syntyyn.

Stalin ja Paavali

Sekä Stalinin että Paavalin toiminnassa korostuvat järjestelmän rakentaminen. Paavalille Jeesus oli karismaattinen opettaja, joka perusti profetaalisen liikkeen eikä kirjoittanut mitään. Lenin taas oli vallankumouksen teoreetikko, kansanjohtaja ja kirjoitti, mutta ei ollut mukana sosialismin rakentamisessa.

Paavali organisoi, opetti ja tulkitsi ja loi doktriinin, jonka pohjalta liikkeestä tuli kestävä ja levitettävän sanoman muokkaamisen myötä helposti omaksuttava. 

Stalin taas keskittyi koneiston ja sosialistisen valtion rakentamiseen. Ideologiasta tuli hallintoa ja toimintaa alkoi ohjata doktriin, oppi oikeasta sosialismista. Ilman Stalinia liike olisi hajonnut, samoin olisi käynyt sosialismille.

Kiinnnostavaa on, että molemmat muunsivat alkuperäisen opettajan sanomaa. Jos Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa, lähimmäisen rakkautta ja kritisoi valtaa pitäviä, Paavali muokkasi krristinuskosta pelastusopin, jossa korostuivat kuri ja järjestys sekä teologinen selkeys.

Kun Lenin kirjoitti ja puhui vallankumouksesta ja sen teoriasta ja otti käyttöön välikaisesti proletariaatin diktatuurin ajatuksen, Stalin teki väliaikaisesta pysyvän diktatuurin niin, että ideologia olikin lopuksi doktriini, jonka nimiin kaikkien sosialismia rakentavien tuli vannoa.

Jeesus on nähty moraalisena ja hengellisenä auktoriteettina, kun taas Lenin on johtanut vallankumousta ja ollut enemmän teoreetikko. Paavali sen sijaan nosti esiin kutsumuksen ja profetaalisen näyn kaiken pohjaksi. Siitä taas seurasi, että hänen tulkinnastaan tuli vahva normi uskonnon levittäytyessä Välimeren alueelle.

Stalin taas Lenin kuoltua rakensi Leninille mauseleumin ja palsamoi hänet ja alkoi levittää omaa oppiaan leninismistä. Ainoa, joka ymmärsi, mitä se on, oli hän itse. Trotski, joka ylitti kyvyillään Stalinin, oli vaarallinen jatkuvan vallankumouksen oppia julistava älykkö. Stalin halusi sosialismin ensin yhteen maahan ja tämän oivalluksen myötä alkoi Neuvostoliiton rakentaminen. Trotskin maailman vallankumous sai vastineen Stalin Neuvotoliitossa ja huonostihan Trotskille kävi.

Monet ovat vertailuissa katsoneet, että yksi ero miesten tavassa ymmärtää oma johtajuuutensa. Stalin oli tyranni ja diktaattori, Paavali ei. Paavali ei käyttänyt väkivaltaa eikä hänellä ollut valtion rakentamisen ja hallinnan haastetta. Vaikutukset tulivat viiveellä.

Stalin halusi käyttää diktatuurin nimissä pakkovaltaa, organisoida puhdistuksia ja kontrolloida sekä luotua hallintoa että valtiota mutta myös näkemystä totuudesta. Tätä Euroopassa kylmön sodan aikana vallinnutta jakoa lukea Marxia on kuvannut erinomaisesti väitöskirjassaan Paula Rauhala.

Kieltäymyksen rooli kristinuskossa

Paavalin kirjeet alkuun torjuttiin tai ainakin niitä ei otettu vakavasti alkuseurakunnassa, kunnes löytyi yksi, joka tajusi kirjeiden merkityksen. Tuo yksi oli Augustinus, jonka tunnetuin teos Tunnustukset on ajan kokemusta pohtiva, mutta kuitenkin ihmisen mitättömyyden ilosanomaa edistävää Jumalan palvontaa. Kyseessä on ihminen, joka on löytänyt uskonnollisen vakaumuksen. Tunnustan, oli Augustinuksen viesti jälkimaailmalle.

Toinen tärkeä uuden uskonnon synnyn kannalta oli askeesiin ja kieltäymykseen paennut luku- ja kirjoitustaidoton Antonius Egyptiläinen, jonka elämäkerran kirkkoisä Athanasius kirjoitti. Kilvoittelu ja koettelu olivat Antoniuksen viesti uskonasioiden kanssa painiville ja niin tästä kilvoittelusta tuli osa uutta uskontoa.

’

Kiinnostavaa on, että uusi uskonto tavallaan halusi vaimentaa antiikin sivistysperinnön ja luoda pohjaa uudelle uskonnolle, joka ei lähtenyt sivistyksestä ja oppineisuudesta. 

Toinen samalla tavalla erakkouteen vuorille paennut oli Hieronymos, joka kuitenkin otti vuorille mukaansa ison kirjapinon, josta sitten lainaili sitaatteja omissa kirjoituksissaan. Sen sijaan hiukan nuorempi Augustinus ei mennyt erämaahan eikä viljellyt antiikki-sitaatteja, mutta halusi korostaa kilvoittelun roolia uskonasioissa. Kilvoittelu jalostaa ja tuo varmuuden.

Tämä sama pyrkimnys tunnustuksellisuuteen muiden edessä on näkyvissä nykyään kaikkialla. On tärkeää kertoa, miten asiat oikeasti menivät ja olla totuudellinen. Tähän samaan pohjaa myös se valtaisa erilaisten itsetutkiskelua ja terapioita markkinioivien palvelujen idea.

Tunnustaminen on aina puhdistautumista, kehtaamisen rajan ylittämistä, huomauttaa Anhava. Tunnustamisen tarkoitus on aina yhteydessä syyllisyyteen ja tunnustamisesta saatavaan voimaan. Ihminen myöntää olevansa väärässä ja itse asiassa myöntää samalla, että on heikko.

Kun asiaa ei itse pysty ratkaisemaan, haetaan apuun läheinen, ystävä tai terapeutti. Tällöin kaiken ydin tunnustamisessa on eräänlainen oivallus- avain, joka auttaa avaamaan lukon. 

Tunnustamiseen liittyy myös luottamus ja uskoutumisen riski. Tunnustaja tarvitsee siis jonkin näyttämön ja yleisön, jonka hän voi ikäänkuin vangita. Olennaista on yhtäältä se, mitä tunnustaja katsoo aidosti tunnustavansa ja toisaalta se, mitä hän samalla paljastaa muuta itsestään tai maailmastaan.

Tätä nykyä maailmaa ei oikein voi tulkita, jos ei tunnusta uskoaan, poliittista vakaumustaan tai arvojaan. Jos ei tunnusta, on arvoton ja mitätön ihminen.

Tosiasiassa tunnustaminen nykyisin on enemmän perfomanssia, esitystä, jonka tajuaa esitykseksi. Esitys vaatii aina yleisön ja nykyisin yleisöjä on kaikkialla. 

Tunnustan, että tällainen tunnustaminen ei minua kiinnosta.

Toinen keskeinen tässä esiin noussut teema on kieltäymys. Kieltäymys ei usein näy hengellisenä tai henkisenä valintana vaan enemmän keskiössä on ruumis ja sen kurittaminen. Tästä ajatus tietysti vie Foucaltin ajatteluun, mutta se jääköön myöhempään ajankohtaan.