​Hännisen matkassa Gramscin maailmaan

Olen tässä aina silloin tällöin tarttunut Sakari Hännisen Gramsci-kirjaan ja saanut siitä paljon innoitusta ja ajattelun aineksia. Gramsci on Hänniselle pitkän linjan intohimo tai hän on ollut pitkään kiinnostunut Gramscin poliittisesta ajattelusta.

Kirjaa on hauska lukea, mutta onhan siinä tiettyä eksegetiikkaa, kun yritetään nostaa esiin se, mitä hän sanoi ja miten väärin hänet on ymmärretty. On myös tärkeää, että löytää työkaluja ja tulokulmia, joilla voisi ymmärtää nykymaailman tilaa ja siihen kätkeytyvää muutosta. Hänninen ei tosin kompastu eksegetiikkaan vaan otta Gramsin käyttöön laajemmin hallinnan, valtion ja hegemonian muodostaman ksäiteapparaaton, jonka avulla hän kykenee kaivamaan uuttta Gramscista.

Vahvasti skinneriläiseen myöhäiswitgenilaisesta ponnistavaan Jyväskylässä vahvasti vaikuttaneesee tulkintaan politiikasta teksteinä ja puheakteina. Monet politiikan teoreetikot kuten Kari Palonen kuitenkin ottaa Skinnerin oman analyysinsa pohjaksi. Kieli ja retoriikka ovat kuitenkin politiikan analyysin perustat. 

Tietynlainen anarkisti Palonnen on, sillä hänen mielestään mitään politiikan järjestelmiää ei ole eivätkä ne heijastu rakenteista vaan politiikka  on jatkuvaa kistaa siitä, mitä voidaan ja pitää tehdä. Tietysti on muistettavaWeber ja hänen keskeinen teesinsä kapitalismin ja byrokratian yhteydestä.

Hänninen eroaa tästä linjauksesta ja katsoo kuitenkin, että hallinta ja siihen liittyvä foucaultilainen dispotif- käsitteellinen valtarakenne tai -dynamiikka on se, joka häntä kiinnostaa. Hän ei halua olla diskurssiteoreetikko, eikä ehkä myöskään halua keskittyä pelkästään kieleen. Politiikan ja historian keskeinen dynamiikka on hänestä tärkeämpää.

Itse olen enemmän kiinnostunut siitä, saanko Gramsciasta tässä Hännisen käsittelyssä jotakin uutta ja tietysti tällainen tutkimus auttaa asiassa. Hännisen mielestä Gramscin kiinnostavuus ei ole hänessä itsessään vaan siinä ajattelussa, jonka kanssa hän askartelee. Tämä ei ole kovin omaperäinen ajatus. Gramsci on kuitenkin tärkeä aivan liaan usein ohitettu ajattelija ja siksi tällaisia nostoja tarvitaan.

Älymystö

Gramsci tunnetaan eräänlaisena marxilaisena, jota hän ei tarkalleen ottaen ehkä ole. Keskeinen kiinnostus Gramscilla on kohdentunut älymystöön ja sen rooliin politiikassa. Hänniselle Gramsci on ennen kaikkea luova ja kekseliäs ajattelija, jonka tapa työstää ajatusta, on kiehtova.

Gramsci ei rakenna systeemiä eikä ole perinteisellä tavalla johdonmukainen. Analyyttinen hän kyllä on. 

Se, miten poliittinen teoria ja ajattelu muuttuu käytännöksi oli Vankilavihkojen keskeisin teema. Hänninen jakaakin kirjansa kuuteen eri teemaan ja käsittelee niitä yksityiskohtaisesti. Tässä en mene niihin otan vain teemat esiin ja nostan joitakin mielestäni tärkeitä huomioita ja ajatuksia, joita kirja minussa herättää.

Teemat ovat tiivistettynä maanpakolaisuus, älymystö välittäjänä, Hegelin tuolle puolen, objektiivisuuden haaste, filosofiasta politiikkaan, muutoksen dilemma. Nämä kaikki ovat kiintoisia ja laajalle levittyviä teemoja, joihin en mene.

Ennen vankilaan joutumistaan Gramsci matkusti sangen laajasti ja pystyi hahmottamaan maailman ja sen muuttumisen olemalla ihan paikan päällä vaikka juuri syntyneessä Neuvostoliitossa. 

Vankila ja pako

Vankilassa hän oli uloslyöty ilman jatkuvaa suhdetta maailman tapahtumiin ja Hänninen pitää tätä eristäytymistä Gramscin ajattelun ja luovuuden ennakkoehtona. Kaikki oli riippuvaisesta muistista ja luovuudesta.

Gramscia ihmetytti se, miksi fasistit nousivat valtaan ja siihen ratkaisun löytääkseen kirjoitti Vankilavihkonsa. Hännin hauskasti valottaa sitä, miten Dante oli suuri Gramascin innoittaja ja tavallaan avain luovuuteen. Myös luterilainen reformismi oli Gramscin mielestä kiinnostava poliittinen ilmiö ja hänen mielestään siinä oli jottakin sellaista, mitä hänen omassa vallankumousteoriassaan tuli hyödyntää.

Uskonto ja politiikka

Gramsci ottaa siis uskonnon vakavissaan eikä missään nimessä halua puhua ylimielisesti uskonnosta oopiumina kansalle. Uskonto on ollut Italiassa maaseudun ihmisten turva ja tavallaan yhä osa poliittisen toiminnan kokonaisuutta.

Tosiasiassa Gramsci onkin Machiavellin perillinen, ei sittenkään niin paljon marxilainen kuin usein ajatellaan. Keskeistä Gramscille oli Hegel ajatus tulemisesta ja historian asettaminen tuon tulemisen tarkastelun alle. Hän kuitenkin hylkäsi Hegelin ainakin osittain- vain ajatus historian keskeisyydestä jäi.

Kapitalismi, Stalin ja Trotski

Kapitalismi on Gramscille tietenkin kaiken lähtökohta ja kriittisen pohdinnan loputon aihe. Vaikka nyt parhaillaan Usassa käytävässä kulttuurisodassa Gramscin nimi on noussut äärioikeistossa esiin, kyse on poikkeuksesta. 

Neuvostoliiton synty ja Stalinin nousu ei ollut se, mitä Grammsci halusi. Monessa kohtaa hän tuo esiin Trotski- sympatiansa. Hän ei myöskään puhu luokista tai proletariaatin diktatuurista.

Gramscille ei ole yhtä aikaa, on monia aikoja, mikä tarkoittaa, että aika on tilariippuvainen ja tämä ei ole tavallaan kaukana siitä, mitä fyysikot olivat Einsteinin tutkimusten pohjalta havainneet.

USA ja kapitalismi

Erinomainen esimerkki, jota Gramsci pohtii, on amerikkalaisuuden vaikutus Euroopassa. Vaikutukset ovat eri puolilla hyvin erilaisia. Ranska ei ole ollut kovinkaan vastaanottava, toisin kuin Saksa.

Kapitalismin erityisyys on se, että se tuntuu olevan kaikkialla ja sitä on vaikea vastustaa. Ainoastaan luomalla sille vastavoima, se voisi olla mahdollista.

Hegelin tuolle puolen

Kysymys siitä, onko historia lakien alainen vai, on Gramscille tärkeä. Rakenteet ovat jatkuvuuksia ja sellaisia hänen mielestään on. Ei kuitenkaan samalla tavalla kuin Marxilla historiallisessa materialismissa. Hännisen oma tulkintahan oli jo väitöskirjassa, että Marx ei ollut kummoinen poliittinen ajattelija.

Jos Marxin hyllyn päällä on Hegel ja Hobbes, Gramscilla se on Machiavelli, kun Hegel ei riitä.Hännisen mukaan Machiavelli on kiinnostava, koska hän hyödyntää modaalista ajattelua-mahdollinen, välttämätön, mahdoton ja kontingentti otetaan käyttöön yksinkertaisen lineaarisen ja välttämättömyyttä korostavan ajattelun sijaan. 

Machiavelli ja demokratia

Ranskan vallankumouksessa jakobiinit kannattivat tasavaltaa, yleistä äänioikeutta ja tasa-arvoa. Keskeinen ajatus oli löytää sidos kansan ja valtion välille.

Gramsci näkee myös fysiokratian ja demokratian välisen ristiriidan, jota Hänninen pitää tärkeänä- siis laajemmin taloustieteen ja siihen liittyvän teorian syntymisen näkökulmasta. Machiavelli on siis paljon muutakin kuin Ruhtinaan kirjoittaja. 

Kiinnostavaa on myös se, miten Hännisen mielestä Gramsci näkee marxismi- kyse ei ole yhdestä henkilöstä eikä edes muutamasta vaan laajemmin siinä on kyse yrityksestä nousta vastarintaan olemassaolevaa ajattelutapaa kohtaan. Kysymys idealismista ja materialismista on epärelevantti.

Katolinen kirkko on onnistunut luomaan järjestelmän, joka ulottuu ylhäältä alas. Näin on tapahtunut kaikissa suurissa uskonnoissa ja se selittää niiden voiman.

Demokratian umpikuja

Tällä hetkelllä demokratia kärsii Hännisen mukaan spektaakkeli-syndroomasta- edutuksellisuus on esityksellisyytta ja poliittinen käyttäytyminen on muuttunut poliittiseksi näyttäytymiseksi.

Myös intellektuellit ovat sulautuneet tähn performatiiviseen leikkiin ja heitä käytetään vain esityksellisyyden vuoksi. LIberalismin keskeisin pointti oli vallan jako. Gramscin mielestä sen ongelma on, että se tuottaa byrokratian.

Se taas tarvitsee asiantuntijansa ja sen vuoksi taloustiede, oikeustiede ja teologia ovat vallanjaon kannalta erinomaisia tieteenaloja. Kaarlo Tuori onkin luonnehtinut oikeustieteilijöitä kaksoiskansalaisiksi- he ovat kahden roolin kansalaisia.

Gramsci oivaltaa tämän ja on järjestelmäajattelun kriitikko. Hänelle vallanjako tuottaa aina hallinnon.

Lopuksi

Kaiken kaikkiaan Hänninen korostaa Gramcin ajattelun historiallisuutta ja avoimuutta ja yhdistää sensellaisiin ajattelijoihin kuin Foucault, Laclau ja Mouffe. Hän ei asetu perinteiseen italialaiseen politiikan teorian kaanoniin vaan käyttää Gramscia työkaluna nykypolitiikan analyysissa.

Gramscin ajattelu ei perustu dogmiin eikä se ole diskurssiteoria, mutta sitä voi käyttää vallan ja politiikan analyysiin luovasti.

Onkin kiinnostava, kun katsoo nykytilannetta ja uusfasismin ja äärioikeiston esiinnousua, miten sitä tulisi selitää ja tulkita. Viekö tämä taas fasismiin vai mihin.

Historia ei toista itseään, mutta rakenteet toistavat ja voi kysyä, onko historiassa sittenkin jotakin, joka ei ole vain sattumaa ja tapahtumista. Gramsci antaa työkaluja tämän työstämiseen ja pohtimiseen.

Olennaisinta on kapitalismin viekkaus ja dynaamisuus, joka ei ole oikein asettunut marxilaiseen teoriaan. Onkin myönnettävä, että Gramsci on oikea politiikan teoreetikko toisin kuin Marx. Tästä siis jatketaan.