​Mikael Crawford Fadern

Mikael Crawford on kirjoittanut erinomaisen kirjan, jonka voisi asettaa autofiktio-kategoriaan, mutta kuten aina hyvän kirjallisuuden tapauksessa käy, se ei ole edes tarpeen. 

Kirjailija kirjoittaa elämästään fiktion keinoin ja se, onko tuloksella yhteys todellisuuteen, ei ole monasti lainkaan olennaista eikä edes kiinnostavaa.

Kirjan isot teemat ovat vanheneminen ja sen hyväksyminen ja toinen teema isän ja pojan suhteen uudelleen rakentaminen. Crawford käsittelee erityisesti sitä, miten itse jo eläkeikää lähestyvä poika luo suhteen lopulta Uudesta Seelannista löytyneeseen isäänsä. 

Alku on suhteessa kankea, mutta pikkuhiljaa asiat etenevät. Isä on luonut uran merikapteenina ja konsulttina sen jälkeen, kun mentyään naimisiin nuoren naisen Hullin satamakaupungissa vuonna 1964. Tiet erosivat, kun äiti ja poika palasivat Suomeen. 

Isä siis katosi pojan ja äidin elämästä. Isättömyys on seurannut poikaa koko elämän, mutta vaikka asia on mietityttänyt, se ei ollut nuoruudessa mikään ongelma. Itse ilman isää kasvaneena ajattelen asiasta aivan samoin. Omassa elämässä se ei ollut mahdollista isän poismenon vuoksi, kun olin kuusivuotias.

On hieman epätavallista, että poika näki biologisen isänsä vasta lähes 60 vuoden jälkeen. Siitä Crawford rakentaa erinomaista kirjallisuutta.

Se, mitä sen jälkeen tapahtui, on kirjan ydin. Eniten pidin siitä, että kirjailija vältti erinomaisesti kaikenlaisen nykyaikaan niin usein viritetyn psykokulttuurin ansan. Tekemisiä ei katsottu psyyken ja psykologin silmälasien kautta, vaan tulkinta jätettiin lukijalle. Tarina puhukoon puolestaan.

Kirjailija puhuu ja tavallaan viipyilee sen sijaan yksityiskohdissa ja pienillä huomioilla ikäänkuin hahmottelee lopullista teosta ohuesti ja kuultavasti hieman japanilaisen taiteen tapaan. Maailma on kahdessa ulottuvuudessa ja jotenkin niin luin koko kirjaa. Tämän tulkitsen pelkästään ansioksi.

Kirjan tunnelma on lämmin, se on hauska ja älykäs ja kiinnostavalla tavalla intiimi. Luin kirjaa hiukan pätkittäin ja aina, kun palasin kirjaan, tuntui, että palasin johonkin tuttuun ja turvalliseen. Se on hyvin poikkeuksellista.

Tarina on oikeastaan kasvuprosessi, jonka keskelle muodostuu eräänlainen triangeli -  isä, poika ja miniä, joiden edesottamukset ja tekemiset rakentavat teoksen. 

Isä on vanha, mutta yhä tarmokas, utelias ja maailmaa tarkkaan seuraava Bernie Sandersin kannattaja. Isä kuitenkin ihailee poikansa sivistystä ja haluaa tutustua Suomeen ja sen historiaan, luontoon, elämänmuotoon ja erityisesti mökkielämään sen jälkeen, kun isä hankkii itselleen oman mökin läheltä pojan mökkiä. Mökki on nopeasti isän pyhä paikka ja sen kautta hän tutustuu poikaansa ja pojan perheeseen. 

Isä pitää poikansa vaimosta, koska hän on käytännöllinen ja hyvä ratkaisemaan ongelmia; miniä järjestää taustalla asioita ja hänen kanssaan on helppo tulla toimeen. Sukupuoleen perustuva työnjako on kuitenkin siis perinteinen- miniä laittaa ruokaa, pesee pyykin ja siivoaa. Miehet rakentavat ja keskustelevat.

Poikakin on erinomainen ongelmanratkaisija, mutta joskus karu ja samalla myös toiminnallinen. Kiistely isän ja pojan välillä on sanailua ja samalla toisen maailman hahmottamista. Isä on tässä erityisen hyvä. Pienet lausahdukset tai kysymykset liittyvät aina isompaan.

Isä on vanha ja vanhuus alkaa näkyä toimissa ja käytöksessä. Crawford tekee kiinnostavan laajennuksen muistiin ja muistamiseen kuvaamalla isän aivojen neurologisen häiriön seurauksia- auto katoaa, avaimet katoavat ja samalla katoaa jokin tärkeä - identiteetti

Kirja tarkastelee myös pojan omaa vanhenemista ja se, mitä on edessä, näkyy isän käytöksessä. Se siis odottaa poikaa. Tähän mieli tavallaan valmistautuu pikkuhiljaa ja ihminen myöntää, että katoaminen on edessä. Ikuista ei ole.

Isä on kuitenkin älyllisesti aktiivi ja haluaa tietää kaiken ja kyselee pojalta pienäkin asiaa. Etenkin sauna ja sen rituaalit pohdituttavat ja isän mielestä sauna on hänelle se, jossa asiat avautuvat.

Kirjan lopussa Crawford siirtyy todelliseen kirjallisuuteen. Tarkoitan tällä sitä, että kirja muistutti minua James Joycen Dubliinilaisia  novellikokoelmasta. Aloinkin lukea kirjaa tämän havainnon jälkeen kirjaa tästä näkökulmasta. Joycen novellit ovat mestariteoksia, jossa keskeltä on aina epifaani, valaistuminen, jolloin kaikki avautuu.

Crawford kuvaa ihmisiä jotenkin samalla tavalla keskittymällä konkreettiseen - kaarisillan rakentamiseen, rannalla kuljeskeluun, katsotaan merta ja laivoja. Itä- Uudenmaan maaseutu on kaiken näyttämö ja siellä ovat myös pojan ja isän mökit. Elämä hakeutuu niihin, mutta ne eivät ole kaikki.

Pidin erityisesti kirjan lopusta, jossa kaikki yllättäen hyppää pois realismista - kietoutuu pimeään tai ehkä öiseen sumuun. Tämä on selvää, kun merimiehestä ja suhteesta häneen on kirjassa kyse. Ratkaisu on kirjan helmi.

Kirja on saanut erinomaiset arviot, joita en ole lukenut. Ehkä luen ne nyt. Itse nautin kirjasta kovasti.