​Christer Kihlmanin tunnustukset

Kun tunnustuksesta Martti Anhavan innoittamana tuli nyt tämän kirjoitusrupeaman laajempi teema, otan vielä pohdinnan alle yhden suomenruotsalaisen kirjailijan.

Jos mietimme vielä uskonnon ja uskon peruskysymyksiä ja sen erityisyyttä, etenkin kristillisessä kirkossa uskoutuminen sielunpaimenelle on ollut aina läsnä. 

Katolisessa kirkossa rippi on keskeinen osa koko oppia ja rippituoleissa ihmiset ovat tunnustaneet tiedä mitä. 

Ripin idea on, että se on vahvasti suojattu, minkä vuoksi rippituolissa pappi ei saa eikä voi kertoa kuulemaansa eteenpäin. Tämä ehto on tavallaan ehto koko ripille ja luottamus rituaaliin perustuu tähän piirteeseen.

Sen vuoksi onkin hyvä kysymys, miten rippituoli voi olla maallinen ja voiko se olla. Oikeudessa ja annetaan tuomioita, syytetyn ja todistajan tulee puhua totta ja vain totta. Tuomio perustuu usein muuhunkin kuin syyllisen tunnustukseen tai silminnäkijän todistukseen, mutta totuudesta on sielläkin kyse.

Kun sen sijaan muistutan mieliin, mitä 90- vuotiaana 2021 kuollut Christer Kihlman, jonka kirjat aikoinaan ahmin, tunnustamisesta ajatteli, alkaa moni asia hahmottua uudelleen.

Kihlman edusti Henrik Tikkasen kanssa suomenruotsalaisen ankkalampi- elämäntavan kriittisenä kuvaajaa, joka kykeni jäsentämään suomenruotsalaisuuteen liittyviä haasteita ja rajoja. Sellaisiin kirjoihin oli pakko nuorena miehenä tarttua. 

KIhlman on monissa kirjoissaan halunnut paljastaa jotakin, mutta ei halua kirjailijana asettua kristillisen uskon kaltaiseen rippituoliin. Näin hän haluaa erottua siitä, miten Augustinus ja monet muut ajattelivat tunnustusta niin, että ensin oli ihminen a ja sitten oli ihminen b. Tunnustus on siis risteyksessä olon kuvaus. Tarkkaan ottaen voi kysyä, onnistuuko hän vai onko hän vain lenkki pitkässä ketjussa.

Kirjallisuudessa on viime aikoina paljon puhuttu autofiktiivisesta romaanista, jossa kirjailija käyttää romaanin aineksena omaa elämäänsä ja kokemuksiaan. Keskustelussa on noussut esiin se, onko mikä totta ja mikä ei.

Tunnustukseen liittyy kristillisessä perinteessä katumus, mutta Kihlman haluaa Ihminen, joka järkkyi- kirjassaan vain avata henkilökohtaisia asioita. Kuitenkin kaiken pohjalla on syyllisyys ja häpeä. Kihlmanille kirjailijan velvollisuus on näyttää oma minänsä häpeästä huolimatta.

Hänelle hankalien asioiden käsittely on keino asettaa asioille uusi horisontti, jonka kautta asiat voi nähdä toisin. Kihlmanin kolme häpeää ovat alkoholismi, homoseksuaalisuus ja avioliitto.

Kihlman pohtii pitkään homoseksuaalisuuden taustoja ja syitä ja löytää monenlaisia selityksiä. Laajemmassa kuvassa hän kuitenkin tulkitsee homoseksualismin miehiseen aggressioon pureutuvana reaktiona kilpailuyhteiskunnan miesmalliin. 

Homoseksualismi on hänelle aina yksilön asia, mutta myös laajempi yhteiskunnallinen ilmiö.

Alkoholismin hän taas avaa hyvinkin suoraan. Kuitenkin juuri avatessaan avioliittoaan hän astuu kaikkein ehkä kaikkein olennaiseen. Vaimo on vihan ja katkeruuden kohde ja alkaa näyttää siltä, että kirja onkin terapian tarpeesta kirjoitettu kirja, huomauttaa Anhava.

Arvio on aika tyly, sillä kun kirjailija venyttää asiaa kymmeniä sivuja kattavaksi vuodatukseksi, voi kysyä, miksi hän tekee näin. Miksi vaimoon kohdistuu silmitön aggressio?

Kirjailija ei tunnetusti puhu totta, koska fiktio ylittää faktan. Ongelmaksi asia muodostuu, kun kirjailija alkaa puhua totta tosissaan. Kun joku sanoo puhuvansa totta, hän ei puhu totta, mutta anna hänelle naamio ja hän puhuu, sanoi Oscar Wilde.

Kihlman perusteli aikoinaan haluaan tällaisiin paljastuksiin sillä, että suomenruotsalainen kirjallisuus ei ollut kovinkaan yhteiskunnallista ja siihen piti saada muutos. Aikoinaan yhdessä Jörn Donnerin lanseeraamassa Argus- julkkaisussa kirjallisuuskritiikkona toiminut Kihlman aloitti uransa jo 50- luvun alussa.

Itse asiassa KIhlmanin ehkä tärkein teos Kallis prinssi avasi Argentiina- trilogian, mutta näytti myös tietä omaelämäkerralliselle romaanilla ja teos sai aikoinaan suuren julkisuuden. Tapa, jolla se käsitteli homoseksuaalisuutta ja luokkaristiriitoja tavalla, mikä ei miellyttänyt kaikkia. Jari Käkelä on omassa esseessään Kihlmanista tarkastellut Kihlmanin tuotantoa juuri laajemmasta näkökulmasta.

Argenttina- sarjaa on arvioitu myöhemmin erinomaiseksi ei vain tekstiksi, vaan enemmänkin sarja on nähty niiden poliittisten, sosiaalisten kysymysten ja identiteettipoliitikoojen avaamisen kautta.  Nykyhetken näkökulmasta sarja avaa me ja muut suhdetta, kulttuurien ja asemien kohtaamisen vaikeutta ja kolonialismiin liittyvää alistamisen teemaa. 

Kirjailijana Kihlman katsoi, että hän kestää sen, että voi tulla väärin luetuksi ja tulkituksi ja parjatuksi, mutta sitä hän ei kestä, että hänet unohdetaan.

Pia Ingström on arvioinut Kihlmanin kirjailijanuraa kiinnostavasti. Kihlmanin tuotannossa useasti esiin nouseva homoseksuaalisuus on tärkeä kannanotto, mutta ehkä vielä tärkeämpää on siihen liittyvä muut teemat kuten hyväksikäyttö, ikä ja seksin ostamisen moraali. 

Itselleni Kihlman asettuu kirjailijana jotenkin samoihin maisemiin kuin Michel Foucault, joka Seksin historiassaan laajasti käsittelee seksuaalisuutta modernissa yhteiskunnassa. Seksuaalisuutta ei ole vain tukahdutettu vaan siitä on tullut vallan, tiedon ja kontrollin kohde. 

Ongelma ei ole vaikeneminen, vaan se, kuka on oikeutettu puhumaan seksuaalisuudesta. Myös se, miten siitä puhutaan on säädeltyä. Vallan yksi funktio on tuottaa tietoa ja luoda identiteetejä ja tiedolla on aina historiansa. Homoseksuaali- käsitteenä on sellaisesta esimerkki.

Foucaultin keskeinen väite on, että seksuaalisuus ei ole vain biologista, vaan se on historiallisesti ja yhteiskunnallisesti rakennettu. Kun sanomme normaali, olemme tekemässä kategorian. Normaali ja poikkeava eivät ole luonnollisia kategorioita vaan Foucautille ne  ovat vallan tuotoksia.

Modernin myötä syntynyt moraali pohjautuu syyllisyyden ajatukseen ja sitä kautta siinä keskeistä on tunnustaminen.

Näin olemme siis tulleet alkuun ja siihen, että tunnustaminen ei oikeastaan ole vain uskontoon ja sen rituaaleihin yhdistettävä käytäntö, vaan tunnustamiseen liittyy vahvasti yhteiskunnallinen sääntöjen ja moraalin läsnäolo. Se on eräänlainen reunaehto yksilöllisyydelle ja siten aivan keskeinen yhteiskunnallinen valtarakenne.

•