Alastalon salissa

 Jos kirjailijaa verrataan kirjallisuuden suuriin klassikoihin kuten James Joyceen ja Marcel Proustiin, on selvää, että kirjailija ja teos kuuluvat maailman tasolla ylimpään a-luokkaan. Ja näin todella on. Vuonna 1933 keskellä lamaa ja sisällissodan jälkeistä oikeistopuhuria ilmestynyt kirja kuuluu Kilven isoon saaristolaissarjaan. Kilpi kirjoitti kirjastovirkailijan työn ohessa teosta pari vuotta ja ilmestyessään se sai osakseen ihmetystä ja kirjaa pidettiin outona. Teos ei alkuun juurikaan herättänyt tutkijoissakaan innostusta. Myöhemmin tutkimuksia on julkaistu kohtuudella, mutta yllättävän vähän kuitenkin. Etenkin Pirjo Lyytikäinen kotimaisen kirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa on ansiokkaasti tutkinut teosta ja Kilven tuotantoa laajemmin. 

Kirja ei ole eepos eikä se ole perinteinen romaani ja sen juoni on kerrottavissa parilla lauseella. Kirja kuvaa saaristolaismiesten kuuden tunnin kokoontumista Alastalon sallin ja kokoontumisen tavoite on parkkilaivan rakentamissopimuksen allekirjoittaminen. Kirjan taitto on puuduttava, sillä kappalejakoa ei juurikaan ole; on vain 23 lukua ja kirjan aloittava hautuumaakuvaus. 

Yritin itse lukea kirjaa pariin otteeseen, mutta into hyytyi aina sadan sivun kohdalla. Ajatus alkoi harhailla ja tekstin idea katosi. En myöskään pitänyt teoksen kielestä, koska minusta se oli turhan koukeroista ja sanoilla leikkimistä, suorastaan keikoilua.

Kun sitten luin, että Esko Salervo on lukenut kirjan ja se on kuunneltavissa YleAreenassa, en voinut vastustaa kiusausta. Päätin, että nyt kampitan kirjan. Erikoista olikin, että Salervon mainio lukutapa alkoi viedä mukanaan ja ihastuin kirjaan ja sen tekstiin todella. Huomasin nopeasti, että kieli ei ollutkaan teennäistä vaan hyvin rikasta ja sujuvaa. Kuunneltuani tekstiä oli helppo kuunnella ja niin Alasatalon salista tuli kävelyretkien ja automatkojen mieluisa kumppani. Sen huomasin, että yksi jakso kerralla riitti. Muutaman kerran kuuntelin kaksi jaksoa, mutta yksi jakso piti tarkkaavaisuuden yllä. 

Kuten Pirjo Lyytikäinen väitöskirjassaan luonehtii, Alastalon salin keskiössä on Eros, elämä ja ihmiset, meri ja laivat, mielen meri ja lasien ja kahvikuppien meri. Teos heijastelee elämää merkitysten merenä, koomisen ja vakavan, arkisen ja filosofisen, modernin ja klassisen jännitteinä ja eräänlaisena aallokkona. Tekstiin kätkeytyy filosofista pohdintaa antiikista Kierkegaardiin ja Nietzscheen ja nimenomaan kätkeytyy. 

Kirjassa ei ole perinteistä kertojaa kuin mausteeksi, teos ei ole myöskään dialogia. On vaikea erottaa sisäistä ja ulkoista- toisin sanoen kirjailija ei halua tarkasti erottaa ajattelua, tahtomista, aikomista, tuntemista varsinaisesta teosta. Usein lukija ymmärtää seuraavansa jonkun tajuntaa ja hetkessä siirrytään johonkin tarinaan ja varsinaiseen puheaktiin. Kilpi ei ole kuitenkaan kirjaamassa tajunnanvirtaa Joycen lailla, vaan koko teoksen rakenne rikkoo perinteisen rajoja. Tämä tulee ilmi kuuluisassa piipunvalintajaksossa. 

Piipun valinta on sosiaalisen hierarkian ja yksilön harkinnan ja punninnan kokonaisuus. Piiput ovat erilaisia ja jokaisen on valittava itselle sopiva piippu. Ei liian korea ja mahtaileva mutta ei myöskään oman aseman alentava piippu. Tätä tapahtumaa kuvataan 80 sivua. Sen yhteydessä käy selväksi saliin tulleiden isäntien asema ja koko sosiaalisen järjestelmän kokonaisuus. 

Kertojana piippuepisodissa on Härkäniemi, joten piipun valinnassa seurataan hänen ajatuksiaan asemastaan ja mieltymyksistään piippuihin. Samalla kirjailijan taito poiketa perinteisestä kerronnasta  on ihailtavaa. 

Alastalon salissa on ennen kaikkea kuvaus yhteisöstä ja vaikka se kuvaa 1860-luvun Kustavia ja saarelaisten maailmaa, se ei ole historiallinen kuvaus. Käy ilmi, että tuolloinen maailma on ollut sangen kansainvälinen. Miehet ovat purjehtineet Itämerellä ja Pohjanmerellä ja osa Intiassa ja Etelä-Amerikassa. 

Kirjan henkilögalleria on suuri- eräänlaiset päähenkiöt ovat Alastalo, Pukkila, Härkäniemi, Krookla, Langholma, Lahdenperä vaikka muitakin on. Miesten maailma on meri ja laivat, naisten maailma on keittiö. Kiinnostavaa on, että naiset kuvataan vahvoiksi. Heillä on mielipide, he ovat älykkäitä ja sanavalmiita. Nuori Alastalon Siviä on eroottinen aspekti ja miesten ihailun suorastaan kuulee Salervon luennasta. 

Päähenkilö Alastalo on älykäs toimen mies. Hän harkitsee ja ymmärtää sosiaalisen pelin ja käytöksen pienet nyanssit nopeasti ja osaa sovittaa toimintansa sen mukaan. Hänen vastaparinaan on Pukkila, älykäs ja kateellinen sanansäilän taitaja, joka on nopea ja ivallinen, mutta ei niin harkitseva kuin Alastalo. En muista yhtään kirjaa, jonka ääressä olisin myhäillyt ja nauranut yhtä paljon. Huumori on teoksen suola ja sen kaiken yhteen liittävä kitti. 

Toinen kiintoisa ulottuvuus on tarinallisuus. Etenkin Härkäniemen kertomus Vaasan Villestä on huikea ja tavallaan itseviittauksellinen itse salin tapahtumiin. Myös allekirjoitusepisodi, jossa allekirjoituksen jälkeen merkitään kunkin osuus parkista, on huikean hauska. Samoin hulvaton on tullimiesten juottamiskertomus, jossa hauskuus tiivistyy siihen, että tullikapteeni ympäripäissään alkaakin puhua selvää suomea ja unohtaa huolella opetellun hoono soomi- puheensa. Samoin halvan rommin juottaminen tullimiehille tuo tarinaan oman kierteen. 

Kolmas erityisyys on kieli. Kilpi käyttää agraarimaailman ja saaristolaisten rikasta ja moni-ilmeistä kieltä, jonka tavoite on kuvata yksilön sisäisen päätöksenteon, tunteiden ja ajatusten kehkeytymistä ja yhteenliittymää. Usein ihmisen toimintaa verrataan karjalaumaan tai jonkin muun eläimen käyttäytymiseen. Tämä moni-ilmeisyys alkoi aueta minulle pikkuhiljaa ja usein yritin muistaa jonkun sanonnan, koska kuvaus oli niin osuva. Usein en enää muistanut. Aika moni kielikuvista on kuitenkin siirtynyt arkikieleen, mikä tavallaan yllätti. 

Kirjan kuuntelu on siis kaiken kaikkiaan tämän syksyn kokonaisuudessa yhden työviikon rupeama ja olen todella tyytyväinen, että lähdin urakkaan. Olen siis kuunnellut Alastalon salissa äänikirjan enkä siis ole sitä lukenut. Ensimmäiseksi äänikirjaksi osui täysi kymppi ja suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille ja siitä innoitusta hakeville. 

Taidan laitttaa Ylelle postia, että alkaisivat myydä t-paitoja, jossa lukee ”Olen kuunnellut Alastalon salissa” kuten eräs hyvä ystäväni ehdotti. Ei muuta kuin YleAreenaan ja nopsasti...

Velka

 Syyskuussa 2020 kuolleen radikaalin antropologin David Graeberin Debt (Velka) (2011) on kiinnostava ja paljon ajatuksia herättävä merkkiteos. Teos jäljittää velka- käsitteen 5000 vuotista historiaa ja pohtii rahan ja talouden ilmiöitä. Perinteinen Adam Smithin luoma ja konstruoima utopia markkinoista vaihtona ja rahasta vaihdon välineenä osoitetaan moneen kertaan vääräksi. Mikään antropologinen tieto tai tutkimus ei puhu sen puolesta. Taloustiede perustuu siis kuviteltuun historiaan eikä markkinoita voi pitää realistisena. Se on luotu käsite, jonka ontologia toimii talouden käytännöissä nykypäivänä. Markkinat siis ovat olemassa, mutta ne on keksitty. 

Jos asiaa katsotaan historian valossa, kauppa, markkinat ja raha ovat ihan muuta kuin taloustiede väittää. Kuten kirjan otsikko vihjaa pääosassa on velan historia, jota Graeber jäljittää ja purkaa mammuttiopuksessaan. Ydinhavainto on, että historiassa ja muinaisssa kulttuureissa raha liitettiin velkaan ja Graeber kysyykin, mikä velka oikeastaan on. Miten se eroaa muista velvollisuuksista. Sosiologiassa on paljon tutkittu lahjaa ja lahjan antaminen ja saamisen muotoja, mutta tähän kysymykseen vastauksen saaminen on vaikeaa. 

Graeber piirtää ison kuvan velan historiasta, jossa velka- ja luottojärjestekmät olivat käytössä vaikka käteistä  rahaa ei ollut. Velka ei ole neutraali sosiaalinen instituutio- se on perimmiltään vallankäytön instituutio. Velka rakentaa tuon sosiaalisen suhteen ja vallan rakenteen ja siteen kahden toimijan välille.  Velka on ytimeltään moraalinen kysymys; se on velvoite, jota voidaan seurata ja mitata. Lahjan antaminen ei ole velvoite, mutta se voi luoda vastalahjan velvoitteen, jolloin syntyy tavallaan velkasuhde.

Graeber käy läpi historiaa alkaen Mesopotamiasta, Egyptistä, antiikista ja siirtyy keskiaikaan, kapitalismin aikaan ja nykyaikaan, joka hänen mukaansa alkoi vuonna 1971, kun valuuttakurssit irrotettiin kultakannasta presidentti Nixonin aikana. Velan käsite liittyy Graeberin analyysissa vahvasti orjuuteen ja sukupuoleen. Kiinnostavaa on hänen havaintonsa tietyistä sykleistä velan historiassa - ensin velka ilman käteistä, sitten käteinen ja velkakytköksen höltyminen, sitten rahan sitominen taas  kultaan ja hopeaan ja sitten abstraktin rahan tulo, kultakanta ja irtiotto kultakannasta. 

Graeber kuvaa erityisesti kirjan lopussa kapitalismia ja sen yhteyttä sotaan ja puolustukseen. Se, että kapitalismin siirtyminen virtuaalirahaan ei ole tuonutkaan militarismin ja sodan kytklöksen katkeamista vaan kytkös on jopa vahvistunut. Globalisaatio on tuonut uusliberaalin byrokratiakoneen, jonka keskeinen tehtävä on Graeberin mukaan sulkea pois kaikki vaihetoehtoiset tulevaisuudet. Nyt kun elämme keskellä pandemiaa ja ilmastohaastetta, tämä tulkinta on synkkä. Yhtäältä näyttää, että tuo b yrokratiakone on alkanut yskiä ja ajatus markkinaehtoisesta hallinnosta on ajautunut kriisiin. Koronan aikana korostuukin hallinnon kyky toimia tehokkaasti ja myös taloudellisesti. Terveys on ajanut talouden edelle.

Kiinnostavaa Graeberin analyysissa on, että meidän on ymmärrettävä talouden keskeiseksi ytimeksi velka. Velkasuhde synnyttää rahan ja velvoitteen- saa aikaan toimintaa. Kapitalismi on ytimeltään velkaan kytkeytyvä ja kuten 2008 kriisissä nähtiin, nyt nilkuttava ja pätkivä kone. Taloustieteissä kone ja sillä laskeminen on ollut pitkään keskeinen iso rakennusprojekti, jonka lähtökohta on rationaalinen toimija. Ihminen ei kuitenkaan ole useinkaan toimissaan rationaalinen- ei taloudessa eikä muutenkaan. 

Nykyinen elämänmuotomme perustuu yhä enemmän kulutukseen eli luotolla elämiseen. Elämme palkkamme usein etukäteen. Tämä näyttäytyi erityisen hyvin mainitussa 2008 finanssikriisissä ja se näkyy siinä, että yksittäiset kuluttajaluotot ovat Usa:ssa huipussaan. Kiinnostava on Graeberin huomio valtionvelan ja puolustusmenojen tiiviistä yhteydestä. Tällä hetkellä, jolloin valtioiden velkataakka kasvaa, tulee yhä selkeämmin esiin talouden ja rahan erityispiirre. Jos kapitalismin lähtökohtainen idea on kasvu, se ei voi jatkua pitkään. Valtavirtataloustieteilijät olettavat, että kasvu on hyvinvoinnin a ja o. Liian harvoin puhutaan  kasvun ja tuottavuuden lisäksi epätasa-arvosta, jolla kasvu syntyy ja jolla sen tuoksia jaetaan. 

Kokonaisuuten Graeberinb kirja on hyvä katsaus talouteen ja velkaan antropologiselta näkökulmalta. Monet teemat jäävät kuitenkin puoliväliin ja osa argumentaatiosta ei oikein avaudu. Koska kirjoittaja on antropologi ja haluaa seurata yksittäisiä esimerkkejä, joudutaan usein hieman harhaan. Perusviesti on kuitenkin selvä ja ehdottoman suositeltava teos.