​Vaivan ja tuskan takana

Ohessa muutamia ajatuksia Sutisen kirjan pohjalta. En tarkastele kirjaa kriitikon näkökulmasta vaan ihan vain siltä pohjalta, että opinko minä tässä jotakin.

Luin kirjan aika nopeasti, koska Sutinen kykenee kaappaamaan jotakin olennaista siitä, mistä haluaa kirjoittaa. Pitkät romaanit ja kirjallisuuden vaikeus ovat kirjan teema. 

En tiedä, mistä tuli mieleeni sitaatti: Sivumennen sanoen- oliot ovat värittömiä. Se, kenen sitaati on, ei ole tärkeä, mutta sanotaan, että se on tärkeä filosofinen kannanotto. Ja se tuli kirjaa lukiessa mieleen.

Sutinen käsittelee esseissään monia kirjoja ja kirjailijoita, mutta keskityn tässä vain muutamaan. Ensimmäinen Joycen Odysseukseen usein verrattu hyvin kiinteästi saksankieleen sidottu Arno Scmidtin Zettel’s Traum ( Bottom’s DreamI ilmestyi 1970 ja Sutisen mukaan sen ymmärtääkseen täytyy todella osata saksaa. Englanninkielinen käännös tuli myöhemmin. 

Sen lisäksi jää nyt ulkopuolle tästä kuten myös Dostojevski, Ilja Ehrenburg, Ilmari Rantamala, Vasili Grossman ja monet muut- nuo mainitut olen joskus lukenut ja Grossmanin voisin lukea uudestaan. Grossmanin Elämä ja kohtalo, joka on suomennettu on itse asiassa jatko-osa ensimmäiseen Stalingrad- kirjaan, mutta ei siitä nyt.

Olen aina pitänyt matkustamisesta, vaikka nyt olemme vaimon kanssa päättäneet, että matkustaminen saa aika lailla jäädä. Isot turistien kansoittamat kaupungit eivätkä kuumat hiekkarannat kauheasti eivät enää innosta. Ehkä Italia vielä ja Armenian ja Gruusian seutu. Kaukasia on ollut kummallisen kiehtova paikka tai alue, mutta voi olla, että se jää. Aika näyttää. Lottovoitto voi muuttaa kaiken!

Tämän matkustamisen viehätyksen vuoksi nostan esiin Sutisen kirjasta kaksi kirjailijaa, joita en ole tuntenut aiemmin. Ensimmäinen on englantilainen Etonin käynyt ja Oxfordissa opiskellut Roger Byron. 

Erityisesti minua alkoi kiehtoa Byronin matkakirjat, jotka paljastavat aikansa Sutisen mukaan aika lailla upeasti. Europe in the looking glass on matkakuvaus nuorten ylimielisten brittien automatkasta Eurooppaan 1920- luvun alussa. Teos on ennen kaikkea ajankuva ensimmäisen maaailmansodan jälkeisestä Euroopasta. En avaa kirjaa enempää, mutta jostakin yritän kirjan hankkia. Toinen Byronin kirja, jota ei ole myöskään suomennettu, on First Russia, then Tibet, jossa kirjailija avaa nuoren Neuvostoliiton elämää, mutta ennen kaikkea venäläsisyyden ytimiä. Taide eri muodoissaan on Byronin kiinnostuksen kohde ja sieltä hän vertailemalla neuvostomaata ja vanhaa Venäjää, löytää ytimen. 

Tiibetissä hän Sutisen mukaan toimii päinvastoin. Kohteena ei ole mystiikka tai uskonto vaan aivan perusarki ja sitä kautta Tiibetin ikivanha hisrotia ja sen rooli isossa valtapelissä Himalajan vuoristossa. Tuonkin kirjan yritän jostain saada. Onneksi Byronin parhaana pidetty Oxiana löytyy kirjastosta suomennettuna.

Toinen kirjailija, johon en ollut koskaan törmännyt, on englantilainen laajalla julkkaisurintamalla liikkunut Rebecca West, joka pääsy John Ruskinin oppeja toteuttavaan kouluun Edinburghissa muutti Rebeccan ja höänen siskojensa elämässä kaiken. West etsityi myöhemmin itsenäisenä ja voimakastahtoisena eri puolille maailmaa. Suomessa West ei ole kovin tunnettu ehkä juuri siksi, että on julkaissut niin monella rintamalla.

Westin kiinnostavin kirja ainakin Sutisen mukaan on myös matkakirja Black lamb and grey falcon, joka pohjautuu Westin matkaan Jugoslaviaan. Kirja on samalla matka Balkanin historiaan ja sen kulttuuriin. Kirja julkaistiin vuonna 1941 ja se perustuu useisiin matkoihin 1936 1939. 

Kolmas kirjailija on Joseph Roth, jonka Sutinen liittää laajempaan ensimmäisen maailmansodan ympärille syntyneeseen kirjallisuuteen ja sellaisiin nimiin kuten Strefan Zweig, Bruno Schultz ja Samuel Agnon.

Roth on julkaissut kertomakirjallisuuden lisäksi omaelämkerran ja hänen laaja kirjeenvaihtonsa on myös julkaistu. Roth juutalaisena kuvaa teoksissaan Puolan ja Ukrainan rajamailla olevaa Galitsian maakuntaa, jonka pääkaupunki oli Lviv. Sangen lähellä Krakovaa sijaitseva Lviv on kuuluisa matemaatikoistaan ja monikulttuurisuudestaan. Tänä päivänä se on Ukrainan sodan näyttämö

Nämä molemmat matkakirjailijat ovat tänä päivänä uskomattoman ajankohtaisia ja ajattelen, että kirjat on pakko löytää. Se, läydänkö ne nähdään jatkossa.

Kaiken kaikkiaan Sutinen tekee kumarruksen kirjallisuudelle- romaanille ja matkakirjallisuudelle. Matkakirjat ovat oma genrensä ja Sutinen itse haluaa aina matkustaessaan lukea. Juna on paras kulkuväline, ihan vanhaan Waltarin tyyliin-  Yksinäisen miehen juna käy aina, jos ei muuta ole.

Yksi iso teema Sutisella on faktan ja fiktion jännite tai voisiko sanoa leikki. Kumpi vetää enemmän ja miksi vetää. Itse olen havainnut iän myötä, että fakta vetää enemmän ja en taida olla yksin. Fiktiolle olen aina antanut tilaa ja aion niin tehdä jatkossakin. Jostakin syystä juuri matkakirjat aina vaan kiehtovat monien muiden lisäksi.

Sen sijaan olen hiukan vierastanut puhetta autofiktiosta ja siitä, että on muka erikoista ja olennaista analysoida sitä, miten kirjailija käyttää materiaalinaan omaa elämäänsä. Joku voisi kysyä, mistä muusta pitäisi sitten kirjoittaa.

Fiktion voima on kuitenkin siinä, että se helposti saattaa syrjäyttää faktan. Näin on käynyt esimerkiksi Väinö Linnan teoksille. Tuntematon sotilas ei juurikaan kerro sodasta vaan suomalöaisista sotilaista ja Täällä Pohjantähden alla ei oikeastaan ole sisällissodan kuvaus, enemmänkin vanhan maatalouteen pohjaavan elämänmuodon murtumisen kuvaus. Vallankumous on kirjassa vallankumousta maalla, se ei ole kaupunkien ja tehtaiden työläisvallankumousta. Teoksen keskiössä on siis maa ja ihmisen suhde siihen. 

Tottakai kirjat voi lukea ja tulkita niinkuin haluaa. Se on taideteoksen tapauksessa etu. Kun kirjasta tulee osa jotakin kaanonia, on selvää, että esteettinen korvautuu jollakin muulla. Se ei kuitenkaan ole se, miksi kirjoja kirjoitetaan. Eikö vain.