​

Tunnustus ja uskon instituution synty

Martti Anhava, tuo huikea esseen taitaja, pohtii esseekirjassaan Totta puhuen tärkeitä teemoja tunnustamisesta ja sen keskeisyydestä kultturissamme.

Seuraavassa muutama huomio Minä kurja-esseestä, jossa Anhava selventää kristinuskon syntyä ja siihen liittyvää tunnustuksellisuuden teemaa tavalla, joka herätti minussa paljon kysymyksiä ja avasi silmät monen asian suuntaan.

Tällä hetkellä uskonto ei ole monelle maallistuneessa maailmassa se juttu juurikaan, jos vertaa nykyaikaa vaikka keskiaikaan. Oikea juttu on näyttää uskovalta ja ajatella, että se riittää. 

Osa ihmisistä on uskovaisia ja uskonnollisia ja asia ei ole mitenkään paheksuntaa tai tuomitsemista vaativa. Kaikki kukat kukkikoon, sanottiin eräässä Punaisessa kirjassa.

Uskonto on tietysti monimuotoisempi ja minulle erityisesti yhteiskunnallinen ilmiö ja käytäntö, joka tulee näkyväksi sen opeissa ja riiteissä ja niihin liittyvissä uskomuksissa kaikkialla arjessamme ja sen vuoksi on hyvä katsoa, mitä Anhavalla on asiasta sanottavaa. Ajattelen siis, että uskonnosta ei pääse eroon alkamalla ateistiksi.

Yksi merkittävä talmudin tutkija Hyam Maccoby evankeliumien kirjoittajia tutkiessaan tulee kiinnostavaan tulkintaan. Meillä on aika yleisesti jaettu näjemys, että fariseukset ovat tekopyhiä. Pikkutarkkoja lain kirjaimen vartijoita. 

Hän väittää, että fariseukset olivatkin vakavasti otettavia opettajia, mietiskelijöitä ja tutkijoita, jotka pyrkivät tulkitsemaan Mooseksen lakia ihmisiä ja olosuihteita paremmin huomioiden. Hän katsoo, että Jeesus opetuslapsineen olivat fariseuksia. Jeesuksella ei ollut minkäänlaista aikomusta perustaa uutta uskontoa, vaan messias hän oli vain teologisessa merkityksessä.

Hän katsoi, että hänen tehtävänään oli ajaa roomalaiset pois ja palauttaa vanha juutalainern monarkia uudestaan valtaan. 

Paavali

 ” Ei ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei orjaa eikä vapaata, ei miestä eikä naista.” (Gal. 3:28)

Paavali, joka oli oppimaton seikkailunhaluinen entinen poliisi oivalsi Jeesuksen kohtaloon piilevät mahdollisuudet ja rakensi siitä uuden uskonnon keskusmyytin ja alkoi esiintyä johtavana Jeesuksen opetusten tulkitsijana. Paavali halusi luoda kirjeillään jatkuvuuden juutalaisuuden ja uuden uskonnon välille.

Voi sanoa, että Jeesusta ei olisi ollut ilman Johannes Kastajaa ja vaikka Johannes kuoli ennenkuin miehet olivat kunnolla kohdanneet, Paavalin ja Jeesuksen suhde on toinen. He eivät koskaan kohdanneet, mutta Paavalista tuli äärimmäisen tärkeä osa kristinuskon syntytarinassa.

Paavalin merkitys krisinuskon laajenemiselle on aivan keskeinen, vaikka monasti Paavali jää teologisiin keskusteluihin, vaikka niin ei pitäisi olla.

Paavali  on tutkijoiden ja teologien mielestä kristinuskon kannalta yksi kaikkein merkittävimmistä henkilöistä, heti Jeesuksen jälkeen. Hänen vaikutuksensa näkyy teologiassa, kirkon leviämisessä ja siinä, millaisena kristinusko ylipäätään ymmärretään.

Paavalin opetusten mukaan pakana eli ei-juutalainen voi kääntyä kristityksi ilman noudattaa juutalaista lakia. Paavali ratkaisi sen, että oppi Jeesuksesta ei jäänyt vain juutalaiseksi lahkoksi. 

Paavali vaikutti siihen, että kristinuskon ytimeksi tuli risti ja ylösnousemus. Usko syntyi kieltäymyksestä ja isän, pojan ja pyhän hengen kolminaisuuden tunnustamisesta.

Vaikutus luterilaisuuteen on ollut myös suuri, jopa aivan ratkaiseva. Vaikka hän teki työtä naisten kanssa suhde naisiin oli alisteinen, sukupuolten tasa-arvo oli tuntematon ajatus. 

Ei siis ole liioteltua sanoa, että Paavali teki kristinuskosta maailmanuskonnon. Hänen kirjeensä muodostava kristinuskon rakentumisen perustan. 

Ydin on usko, ei teot. Paavali käsitteli kirjeissään seurakuntaa, moraalia ja etiikkaa sekä vallan ja vapauden kysymyksiä ja näin tuli luoneeksi etiikka- ja moraalikoodin varsinaisen uskon ympärille

Jos Jeesus oli kristinuskon perusta, Paavali oli sen arkkitehti. Tämä veikin ajatuksen toisaalle ja aloin miettiä Paavalin ja Stalin yhteyksiä. En ole asiassa liikkeellä ensimmäisenä, mutta tässä on pakko muistutella mieliin, miksi näin väitetään. Teen tässsä pienen koukkauksen nykyaikaan ja palaan sitten takaisin kristinuskon syntyyn.

Stalin ja Paavali

Sekä Stalinin että Paavalin toiminnassa korostuvat järjestelmän rakentaminen. Paavalille Jeesus oli karismaattinen opettaja, joka perusti profetaalisen liikkeen eikä kirjoittanut mitään. Lenin taas oli vallankumouksen teoreetikko, kansanjohtaja ja kirjoitti, mutta ei ollut mukana sosialismin rakentamisessa.

Paavali organisoi, opetti ja tulkitsi ja loi doktriinin, jonka pohjalta liikkeestä tuli kestävä ja levitettävän sanoman muokkaamisen myötä helposti omaksuttava. 

Stalin taas keskittyi koneiston ja sosialistisen valtion rakentamiseen. Ideologiasta tuli hallintoa ja toimintaa alkoi ohjata doktriin, oppi oikeasta sosialismista. Ilman Stalinia liike olisi hajonnut, samoin olisi käynyt sosialismille.

Kiinnnostavaa on, että molemmat muunsivat alkuperäisen opettajan sanomaa. Jos Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa, lähimmäisen rakkautta ja kritisoi valtaa pitäviä, Paavali muokkasi krristinuskosta pelastusopin, jossa korostuivat kuri ja järjestys sekä teologinen selkeys.

Kun Lenin kirjoitti ja puhui vallankumouksesta ja sen teoriasta ja otti käyttöön välikaisesti proletariaatin diktatuurin ajatuksen, Stalin teki väliaikaisesta pysyvän diktatuurin niin, että ideologia olikin lopuksi doktriini, jonka nimiin kaikkien sosialismia rakentavien tuli vannoa.

Jeesus on nähty moraalisena ja hengellisenä auktoriteettina, kun taas Lenin on johtanut vallankumousta ja ollut enemmän teoreetikko. Paavali sen sijaan nosti esiin kutsumuksen ja profetaalisen näyn kaiken pohjaksi. Siitä taas seurasi, että hänen tulkinnastaan tuli vahva normi uskonnon levittäytyessä Välimeren alueelle.

Stalin taas Lenin kuoltua rakensi Leninille mauseleumin ja palsamoi hänet ja alkoi levittää omaa oppiaan leninismistä. Ainoa, joka ymmärsi, mitä se on, oli hän itse. Trotski, joka ylitti kyvyillään Stalinin, oli vaarallinen jatkuvan vallankumouksen oppia julistava älykkö. Stalin halusi sosialismin ensin yhteen maahan ja tämän oivalluksen myötä alkoi Neuvostoliiton rakentaminen. Trotskin maailman vallankumous sai vastineen Stalin Neuvotoliitossa ja huonostihan Trotskille kävi.

Monet ovat vertailuissa katsoneet, että yksi ero miesten tavassa ymmärtää oma johtajuuutensa. Stalin oli tyranni ja diktaattori, Paavali ei. Paavali ei käyttänyt väkivaltaa eikä hänellä ollut valtion rakentamisen ja hallinnan haastetta. Vaikutukset tulivat viiveellä.

Stalin halusi käyttää diktatuurin nimissä pakkovaltaa, organisoida puhdistuksia ja kontrolloida sekä luotua hallintoa että valtiota mutta myös näkemystä totuudesta. Tätä Euroopassa kylmön sodan aikana vallinnutta jakoa lukea Marxia on kuvannut erinomaisesti väitöskirjassaan Paula Rauhala.

Kieltäymyksen rooli kristinuskossa

Paavalin kirjeet alkuun torjuttiin tai ainakin niitä ei otettu vakavasti alkuseurakunnassa, kunnes löytyi yksi, joka tajusi kirjeiden merkityksen. Tuo yksi oli Augustinus, jonka tunnetuin teos Tunnustukset on ajan kokemusta pohtiva, mutta kuitenkin ihmisen mitättömyyden ilosanomaa edistävää Jumalan palvontaa. Kyseessä on ihminen, joka on löytänyt uskonnollisen vakaumuksen. Tunnustan, oli Augustinuksen viesti jälkimaailmalle.

Toinen tärkeä uuden uskonnon synnyn kannalta oli askeesiin ja kieltäymykseen paennut luku- ja kirjoitustaidoton Antonius Egyptiläinen, jonka elämäkerran kirkkoisä Athanasius kirjoitti. Kilvoittelu ja koettelu olivat Antoniuksen viesti uskonasioiden kanssa painiville ja niin tästä kilvoittelusta tuli osa uutta uskontoa.

’

Kiinnostavaa on, että uusi uskonto tavallaan halusi vaimentaa antiikin sivistysperinnön ja luoda pohjaa uudelle uskonnolle, joka ei lähtenyt sivistyksestä ja oppineisuudesta. 

Toinen samalla tavalla erakkouteen vuorille paennut oli Hieronymos, joka kuitenkin otti vuorille mukaansa ison kirjapinon, josta sitten lainaili sitaatteja omissa kirjoituksissaan. Sen sijaan hiukan nuorempi Augustinus ei mennyt erämaahan eikä viljellyt antiikki-sitaatteja, mutta halusi korostaa kilvoittelun roolia uskonasioissa. Kilvoittelu jalostaa ja tuo varmuuden.

Tämä sama pyrkimnys tunnustuksellisuuteen muiden edessä on näkyvissä nykyään kaikkialla. On tärkeää kertoa, miten asiat oikeasti menivät ja olla totuudellinen. Tähän samaan pohjaa myös se valtaisa erilaisten itsetutkiskelua ja terapioita markkinioivien palvelujen idea.

Tunnustaminen on aina puhdistautumista, kehtaamisen rajan ylittämistä, huomauttaa Anhava. Tunnustamisen tarkoitus on aina yhteydessä syyllisyyteen ja tunnustamisesta saatavaan voimaan. Ihminen myöntää olevansa väärässä ja itse asiassa myöntää samalla, että on heikko.

Kun asiaa ei itse pysty ratkaisemaan, haetaan apuun läheinen, ystävä tai terapeutti. Tällöin kaiken ydin tunnustamisessa on eräänlainen oivallus- avain, joka auttaa avaamaan lukon. 

Tunnustamiseen liittyy myös luottamus ja uskoutumisen riski. Tunnustaja tarvitsee siis jonkin näyttämön ja yleisön, jonka hän voi ikäänkuin vangita. Olennaista on yhtäältä se, mitä tunnustaja katsoo aidosti tunnustavansa ja toisaalta se, mitä hän samalla paljastaa muuta itsestään tai maailmastaan.

Tätä nykyä maailmaa ei oikein voi tulkita, jos ei tunnusta uskoaan, poliittista vakaumustaan tai arvojaan. Jos ei tunnusta, on arvoton ja mitätön ihminen.

Tosiasiassa tunnustaminen nykyisin on enemmän perfomanssia, esitystä, jonka tajuaa esitykseksi. Esitys vaatii aina yleisön ja nykyisin yleisöjä on kaikkialla. 

Tunnustan, että tällainen tunnustaminen ei minua kiinnosta.

Toinen keskeinen tässä esiin noussut teema on kieltäymys. Kieltäymys ei usein näy hengellisenä tai henkisenä valintana vaan enemmän keskiössä on ruumis ja sen kurittaminen. Tästä ajatus tietysti vie Foucaltin ajatteluun, mutta se jääköön myöhempään ajankohtaan.