Mannerheimin kenraalit

Olen aikojen saatossa lukenut monta kenraali elämäkertaa ja eihän tätä voinut ohittaa. Sodat kiehtoivat ja muistan, kun kirjastonhoitaja ihmetteli, että miten- olin varmaan 13 vuotias- noin nuori lukee tällaista. Heillä on joissakin kirjoissa ikärajoja, mutta antoi minun lainata. Kurt von Tippelkirschin Toisen maailmansodan historia tuli luettua. Koulussa en juuri tuntenut vetoa historiaan paitsi lukiossa. Historiaa päädyin sitten opiskelemaankin.

Aloin lukea tätä sattumalta ja pian huomasin, että Kalle Haatanen oli ottanut ohjelmaansa haastateltavaksi  Lasse Laaksosen. Ajattelin ensin kuunnella ohjelman, mutta sitten lukeminen voitti.

On jotenkin hauskaa tai ainakin erilaista lukea kirjaa historian faktoihin perustuvaa kenraalien toimintatavoista ja luonteenpiirteistä. Kyse ei ole Juha Siltalan psykohistoriasta vaan ihmisen käyttäytymisen analyysista sekä  johtamisen ja tunteiden yhteydestä päätöksentekoon. 

Ihminen on kuten tiedämme tietävä, tunteva ja tahtova olento, jonka toiminnassa kaikki nuo eri ulottuvuutta ovat ristikkäin, poikittain ja monasti kerroksittain.

Psykologia olettaa nykyään, että temperamentti on ihmisen pysyvä ominaisuus ja persoonallisuus voi muuttua. Temperamentti tarkoittaa, että yksilöllä on tietty tapa reagoida uusissa tilanteissa. Hän voi etsiä vahvoja tunteita, olla sopeutuva tai etsiä stimulaatiota.

Persoonallisuus sen sijaan muokkautuu ja siihen liitetään sellaisia ominaisuuksia kuin ulospäin suuntautuminen tai sisäänpäin kääntyneisyys (joukossa esiin nouseva ja vetäytyvä), sovinnollisuus tai epäsovinnaisuus (pitää hyviä tapoja arvossa tai ei niitä arvosta), tunne-elämän perusta lasi puolillaan tyhjä tai täysi), suhde sääntöihin- tunnollisuus tai huolettomuus, luovuus ja  joustavuus- avoimuus uusille asioille tai taipumus suosia vanhoja ratkaisuja.

Yksi asia kirjassa yllättää on historian mutkien oikaisut - aika moni historiantutkijoiden kiista saa nopean sivuhuomautuksen omaisen tulkinnan. Tämä yllättää, koska monet seikat ovat pitkään olleet kiistanalaisia ja ovat yhä. Tämä tietysti helpottaa luettavuutta.

Etenkin Mannerheimin tekemiset aika tiivisti usein vain todetaan. Mannerheim on tietysti kirjan keskus ja dynamo. Hänellä ei ole sotalasakatemiakoulutusta, mutta saadessaan aseman, hän etsii ja löytää sopivia henkilöitä esikuntaansa.

Yleensä Mannerheim nähdään tyynenä ja korrektina. Sellainen Mannerheim ei kuitenkaan tosiasiassa ollut kuin pinnalta katsoen ollut. Hän oli itsekeskeinen ja monasti tarkkailija, joka teki siirron ja katsoi, mitä tapahtui. Kaiken päälle Mannerheim oli herkkähipiäinen eikä sallinut, että hänen auktoriteettinsa asetettiin kyseenalaiseksi. 

Tunnetusti itsepäisimmät ns. vahvat kenraalit, joita Mannerheim käytti esikunnassaan sotien aikana, olivat Paavo Talvela, Hjalmar Siilasvuo ja A.F. Airo. Kellään ei ollut suurempaa tarvetta eikä kiinnostusta itsetutkiskeluun, vaan itsekeskeisinä ja itsepäisinä he katsoivat, että virheitä ei juuri tehty ja heidän johdossaan ei koskaan. Ei siis ollut aihetta tutkiskeluun jälkeenpäin.

Sotien aikana kenraalikuntaan ja Mannerheimin esikuntaan kuuluivat edellisten lisäksi  Erik Heinrichs – Mannerheimin tärkein operatiivinen alainen, yleisesikunnan päällikkö, Lennart Oesch – Kannaksen puolustuksen keskeinen johtaja 1944, Ruben Lagus – panssarijoukkojen komentaja, Taavetti Laatikainen – Karjalan armeijan komentajia, Harald Öhquist – Kannaksen armeijan komentaja talvisodassa, Hugo Österman – puolustusvoimain komentaja ennen talvisotaa, Woldemar Hägglund – divisioonan- ja armeijakunnan komentaja, Vilho Nenonen – tykistön kehittäjä ja komentaja, Aaro Pajari – kuuluisa kenttäkomentaja, Tolvajärven sankari ja Juho Heiskanen – Kannaksen joukkojen komentaja talvisodan alussa.

Jotta kävisi selville, millaisessa roolissa kenraalit ovat, on tässä hyvä muistuttaa mieliin, että Suomessa armeija koostuu sisäkkäisistä yksiköistä, joista pienin on partio 2–6 sotilasta, sitten ryhmä johtajana yleensä kersantti 8-12 sotilasta, joukkue johtajana luutnantti 20-40 sotilasta, komppania johtajana kapteeni 80-200 sotilasta, pataljoona 300-1000 sotilasta, prikaati 3000-5000 miestä, divisioona, armeijakunta-vain sodan aikana.

Yleensä Suomessa kenraalit työskentelevät pääesikunnassa Helsingissä, mutta he voivat toimia eri aselajien- maavoimat, merivoimat ja ilmavoimat- esikunnissa ja olla prikaatin johdossa.

Monen mielestä Mannerheim ei ollut hyvä johtaja ja useissa tilanteissa vallitsi suorastaan kaaos. Monasti hän myös rikkoi sovitut johtamisen käytännöt.

Johtamisen taidot olivat ehkä enemmän henkilövalintoja. Usein myös valinnat eivät aina noudattaneet protokollaa. Lähipiirin piti osata tehdä itsenäisiä ratkaisuja ja se ei ollut lähipiirille vaikeaa. Hierarkia oli kuitenkin vahva.

Polku 1 

Jääkärit ja vapaussota

Mannerheim on ollut Suomessa monessa mukana, ei vain valkoisena kenraalina vaan laajemmin harmaana eminenssinä itsenäisen Suomen armeijan rakentamisen taustahahmona sekä 30-luvulla Suomen puolustuksen suunnittelussa ja puolustushankinnoissa.  

Se, että Tampereella taisteltiin ankarasti keväällä 1918 palautuu kirjoittajan mukaan Mannerheimin kunnianhimoon, haluun saada Tampere vallatuksi ennen kuin saksalaiset  tulisivat taustatueksi.  Tie Tampereelle oli verinen ja taistelut julmia, mikä ei edistänyt nuoren Suomen yhtenäisyyttä. Saksa oli saatu mukaan Mannerheimin nopean oivalluksen ansiosta, Mannerheim halusi silti marssia voittajana Helsingissä ja esiintyä suurena sotapäällikkönä.

Yksi tällainen jälkeenpäin erikoinen toimi, johon Mannerheim osallistui aktiivisesti,  oli suunnitelma Pietarin valtaamisesta 1919, mikä kuitenkin epäonnistui.  

Valtionhoitajan vaikea ratkaisu

Toinen vaikea ja koko Suomen kannalta historiallinen tehtävä, johon Mannerheim valtionhoitajana joutui, koski Mannerheimin valtionhoitajana Suomen uuden hallitusmuodon hyväksymistä allekirjoituksella. Asia oli hänelle vaikea, mutta muita vaihtoehtoja ei ollut. 

Suojeluskunnat

Valtionhoitajana Mannerheim antoi 14. helmikuuta 1919 asetuksen, jonka mukaan suojeluskuntajärjestön tuli maan hallituksen ohjeiden mukaan ”edistää kansan puolustuskuntoisuutta sekä turvata laillista yhteiskuntajärjestystä”.

Suojeluskuntien tehtävä oli tarjota sotilaallista ja fyysistä kasvatusta, johon kuului niin aseharjoittelua kuin urheilua ja voimistelua. 

Presidentinvaaleissa Mannerheim hävisi Ståhlbergille ja se haavoitti Mannerheimia pahasti. Siitä seurasi pitkäaikainen skisma Ståhlbergin kanssa. Myös valkoisen Suomen armeijan rakentamiseen Mannerheim otti osaa aktiivisesti.

20- ja 30-lukujen kehitys

Erityisen kiinnostavan kirjasta tekee se, että sen kautta avautuu sangen selkeä kuva 1920- ja 1930-luvun Suomesta. Erityisen hyvin tulee esiin presidenttien erilaiset persoonallisuudet ja se, miten Mannerheim jouti tekemään hartia voimin töitä poliitikkojen kanssa. Erityisesti Juho Niukkanen Maalaisliiton kansanedustaja joutui hänen hampaisiinsa.

Paavo Talvela ja Aarne 

Toinen kiinnostava henkilö oli Paavo Talvela, jonka karisma ja voimakas persoona tulivat esiin monissa tilanteissa ja yhteenotoissa toisten ihmisten kanssa. 

Talvela jäi sisällissodan jälkeen siviiliin, mutta oli kuitenkin vahvasti mukana suojeluskuntien taustalla, vaikka ei voinut sietää suojeluskuntien komentaja Lauri Malmbergia, jonka alkoholiongelmaa Talvela piikitteli ja jota hän piti epäpätevänä.

Kurt Wallenius

Toinen Talvelan inhokki oli Kurt Martti Wallenius, joka ekstroverttinä seuramiehenä ja sanavalmiina kirjailijana oli mukana Lapuan liikkeessä. Myös presidentti Ståhlbergin kyyditykseen hänellä oli osuutensa.

Talvela oli saanut Saksassa jääkärikoulutuksen, osallistui sisällissotaan, heimosotiin ja talvi- ja jatkosotaan. Sotien jälkeen hän siirtyi teollisuuden palvelukseen ja teki mainittavan uran paperiteollisuudessa ja oli myös Kokoomuksen kansanedustaja.

Polku 2 Talvisota

Talvisodan 100 päivää

Hieman ei yllättäen, mutta kuitenkin suorasukaisesti kirjoittaja kertaa sotilasjohdon yhteistyötä Hitlerin Saksan kanssa. Talvisota oli ohi ja yhteys Saksaan Suomen talvisodan menestymisen myötä elpyi. Huolimatta salaisesta Ribbentropp-Molotov sopimuksesta yhteistyö alkoi toimia. 

Talvisodan päättyminen maaliskuussa 1940 oli pitkälle Suomelle etu.

Talvisodan rauhan solmimisen syyt perustuivat yleisen käsityksen mukaan yksinkertaisesti romahdusta enteilevään rintamien kehitykseen. Karjalan kannaksella venäläiset olivat jo tunkeutuneet lännessä Viipurin esikaupunkialueelle ja idässä vesistön yli Vuosalmella. Strateginen rintama Viipurinlahdella oli murtumassa.

Rauha perustui vahvasti siis tappioon, sillä Suomi joutui luovuttamaan laajoja maa-alueita venäläiselle osapuolelle. Usein talvisota esitetään ainoastaan voitettuna sotana, mutta asia oli monimutkaisempi.

Mannerheimin linjan murtuminen 1.2.1040 alkaneessa suurhyökkäyksessä ja 11.2 1940 Summan linjan murtuminen ajoi väkisin rauhaan. Pohjoisessa Neuvostoliiton tarkoitus oli katkaista Suomi keskeltä ja yritys lähes onnistui.

Kiinnostavaa on, että aivan samalla tavoin kesän 1944 suurhyökkäys Kannaksella mursi Suomen rintamalinjat ja Viipuri muodostui viimeiseksi pääteasemaksi.  

Polku 3 Jatkosota

Barbarossa 

Kun Saksa aloitti suuren Barbarossa- hyökkäyksen 21.6. 1941, oli Suomen valittava- oli USA, Britannia ja muut eurooppalaiset, joiden kanssa haluttiin olla suhteissa. Se, miten Suomi pelasi tavallaan kaksilla korteilla on kiintoisaa. Britannia kuitenkin nopeasti katsoi, että Suomi on vihollinen. Kun Suomi vielä sallit saksalaisten joukkojen maahantulon, oli selvää, millä puolella Suomi oli.

Suomi oli jo monella tapaa sitonut itsensä Saksaan teollisuuden kautta ja nyt aseiden tuonti oli Suomelle tärkeää. 

Suomi liittyi sotaan 25.6. 1941 ja sotaa nimitetään jatkosodaksi, koska katsotaan, että se oli jatkoa talvisodalle. Nyt kuitenkin Suomi ei ollut yksin vaan myös Saksalla oli omat joukkonsa ja tavoitteensa Suomessa, etenkin pohjoisessa. Sota alkoi siis vain muutama päivä myöhemmin kuin Hitlerin hyökkäys itä-Eurooppaan.

SS-miehet

Vasta juhannuksen tietämillä pataljoonan kohtalo nousi esiin. Mannerheim halusi joukon jäävän kotimaahan. Hän kirjoitti asiasta oma-aloitteisesti Hitlerille 27. kesäkuuta 1943 ja pyysi pataljoonan lakkauttamista. Syyksi Mannerheim kertoi miesvoiman tarpeen omassa armeijassa.

Lappi

Kun Suomen ja Neuvostoliiton aselepo astui voimaan syyskuun 4. päivänä 1944, tilanne pohjoisessa jäi epäselväksi. Saksan 20. vuoristoarmeija taisteli puna-armeijaa vastaan ja Saksa uskoi pystyvänsä edelleen välttämään yhteenotot suomalaisten kanssa. Saksalaiset joukot auttoivat myös siviilien evakuoinnissa Lapista. Osa siviileistä siirtyi etelämmäksi, osa Ruotsin puolelle. ”Syysmanööverit” sai nimensä sopuisasti sovitusta irtautumisesta: saksalaiset ilmoittivat asemiensa jättämisestä etukäteen, ja suomalaiset seurasivat liikettä perässä.

Siilasvuo ei kuitenkaan onnistunut saksalaisten suurimittaisemmassa saarrostuksessa ja vetäytymisreittien katkaisemisessa käsivarren suuntaan heidän vallattuaan Rovaniemen. Saksalaiset olivat rakentaneet vahvat puolustusasemat käsivarteen. Suomalaiset etujoukot törmäsivät niihin Jäämerentien suunnassa kerta toisensa jälkeen. Saksalaiset onnistuivat myös nopean liikkuvuutensa ansiosta välttämään suomalaisten koukkauksilla tehdyt saarrostusyritykset. Kun saksalaiset olivat vielä tuhonneet sillat, miinoittaneet tiet ja polttaneet rakennukset, kävi heidän seuraamisensa erityisen vaikeaksi. Suomalaisten huolto oli yhä pahemmissa vaikeuksissa pohjoisella rintamalla.

Lopuksi

Kuten oli alussa oli puhetta, ihminen on kokonaisuus, jossa eri ulottuvuudet risteävät ja purkautuvat. Sodassa johtaja on monen mielestä kyvykäs tekemään havaintoja ja huomioita sekä analysoimaan ne nopeastio. Hänellä tulee olla kukuä tehdä päätöksiä, punnita vaihtoehtoja ja pysyä valitulla linjalla. Muuten auktoriteetti katoaa.

Armeijassa korostuvat hierarkiat ja sovittujen vastuualueiden. Mannerheimin kenraalit olivat itsenäisiä ja monasti vähät välittivät sovituista linjauksista. Etenkin Paavo Talvela halusi ainoaksi esimiehekseen Mannerheimin, jolle oli tili- ja vastuuvelvollinen. Tämä aiheutti monia pulmia rintamalla.

Se, mikä sodankäynnin logiikka oikeastaan selviää kiinalaisen mestari Sunin Sodankäynnin taito kirjasta, joka on yli 2400 vuotta vanha johtamis- ja strategiaklassikko.

Sunzin ajattelee, että  välttää sotia ja estää ristiriitoja kärjistymästä on suurin sotilaan tavoite. Sotia on kuitenkin aina ollut ja on myös tulevaisuudessa, joten niiden syitä, luonnetta ja johtamista kannattaa tutkia huolellisesti.

On sanottu, että Napoleon ja kenraali Airo löysivät Sunzin kirjasta paljon innoitusta. Teos on oppikirjana korkeakouluissa, liikemiehet ja urheilijat pitävät kirjaa tärkeänä strategiaoppaana.

Kirjasta usein lainataan kohtaa- ”Erinomaisinta ei ole sata taistelua ja sata voittoa, vaan vihollisen kukistaminen taistelutta. Kun tunnet vastustajasi ja tunnet itsesi, et ole vaarassa sadassakaan taistelussa. ”

Tässä kirjassa keskiössä olivat kuitenkin sodat ja taistelut, mutta hyvä, että luin tämän. Suositan kaikille, joita tällainen kiinnostaa.

Missä Keskusta makaa?

​Olen pitkään seurannut KU:n  Raha, talous politiikka- podcastia ja nyt keskustelussa oli kaksi aihetta. 

Ensimmäinen oli UTAKin velkajarru-raportin saama vastaanotto ja velkajarruun palattiin, vaikka asiaa on käsitelty podcastissa paljon. Toinen oli Keskustan tila nyt.

Suosittelen podcastia kaikille niille, joita talouspolitiikka tai Keskusta kiinnostaa.

UTAK-raportin vastaanotto

Kuitenkin keskustelussa tuotiin ilmi ilmi joitakin mielenkiintoisia havaintoja. Toinen koski mediaa ja raportin käsittelyä siellä ja toisen koski taloustieteen valtavirtaa ja sitä, miten erikoisia piirteitä siinä on.

 Se, miten taloustieteen tutkimus on linnottautunut ja niitä, jotka eivät tätä hyväksy luetaan kerettiläisiksi ja heitä halveksitaan. Näin tapahtui nytkin, vaikka tutkimuksen lähteet olivat nimenomaan valittu valtavirtaa edustavista lähteistä.

 Sinänsä on kiinnostavaa, että jollakin tieteenalalla on näin vahva kaanon ja eräänlainen pyhien kirjojen kokoelma, jotka tulee hyväksyä ja ottaa totuutena. 

Koska tieteenala on koonnut joukon pyhiä kirjoituksia ja siihen liittyvän papiston, joka valvoo tutkimusta, alkaa tiede muistuttaa enemmän uskonnon harjoittamista kuin tieteellistä tutkimusta. Näin kuitenkin aika yleisesti ajatellaan taloustieteilijöiden piirissä.

Kyse on siis eräänlaisesta konformismista, jossa toimintaa säätelee normatiivinen paine ja informatiivinen paine. Halutaan siis tulla hyväksytyksi muiden tutkijoiden silmissä ja uskotaan, että oma joukko omistaa oikean tiedon ja tietää asiat paremmin. Se oikeuttaa ylimieliseen ja pilkkaavaan käytökseen.

Ajatelleen siis, että valtavirtataloustieteelle ei ole vaihtoehtoa. Tämä taas on kiinnostavalla tavalla yhteydessä  toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin Hayek pienen joukon - Mont Pelerin Society- kanssa luoda taloustieteille oman markkinoita koskevan moraalikoodiston. 

Siirtyminen politiikan tutkijaksi ja liberalismin sanansaattajaksi tapahtui sen jälkeen, kun hän oli ymmärtänyt, mitä Keynes oli analysoinut 30-luvun lamaa. 

Taloustiede on erinomainen esimerkki siitä, mistä Bruno Latour puhuu. Tieteen ja tutkimuksen käytännöissä faktat ovat konstruointiprosessien tulosta ja niistä päätetään tutkijoiden välisissä neuvotteluissa. 

Jos näin tapahtuu myös luonnontieteissä, niin miksi ei sitten ihmis- tai yhteiskuntatieteissä. Taloustieteen erityisyys on, että kiistat faktoista käydään monasti julkisuudessa, kun luonnontieteissä on vallalla perinteinen vertaisarviointi.

Kaiken kaikkiaan outoa asiassa on, että Suomessa ei ole mitenkään runsaasti kansantaloudellista tai makrotaloustieteellistä tutkimusta. VM ei kuitenkaan sitä yksin tee.

Paljon on mikrotaloustiedettä ja eri alalajeja ikäänkuin talous oli jotakin muuta eri ympäristössä. Itse ajattelen, että talous on aina samaa taloutta eikä siihen lisätty etuliite muuta asiaa.

Se, mikä liittyen edelliseen on myös outoa, on kuripolitiikan viimeiseksi lukoksi muodostetun instituution talouspoliittisen arviointineuvoston kaksoisrooli.  Sitä johtaa makrotalpouteen erikoistunut Niku Määttänen, mikä ei ole outoa. Sen sijaan se outo, että se on olevinaan puolueeton tieteelliseen asiantuntemukseen perustuva elin, joka kuitenkin joutuu noudattamaan VM:n valitsemaa sopeutuksen linjaa. 

Suomeksi sanottuna neuvot tiedetään jo ennakkoon ja niinhän tieteellisessä tutkimuksessa ei ole. Tulosta ei oikeassa tutkimuksessa tiedetä etukäteen ja jos se tiedetään, kyse ei ole tutkimuksesta, sanoi Popper.

On myös kiinnostavaa, että VM itse toi laskelmansa julkisuuteen oikeastaan vailla yhteyksiä alan kirjallisuuteen tai tutkimukseen. Päätös on historiallinen ja asettaa  suomalaiselle demokratialle reunaehdot ja kuitenkin muutama kalvo riitti perusteluksi.

Keskustan iso kolmiodraama

Toinen teema keskustelussa oli Maalaisliiton ja Keskustapuolueen talouspoliittinen linja tänä päivänä. Hieman yllättäen keskustelijat nostavat esiin, että heidän mielestään Keskusta on itse asiassa suomalaisen hyvinvointivaltion kivijalka. 

Se ei kannata sosialismia, mutta ei myöskään Kokoomuksen tapaan pientä valtiota. Itse asiassa jos katsoo historiaan törmää nopeasti aktiiviseen Maalaisliiton mieheen Yrjö Janssoniin, joka oli maa-ja metsätieteen professori ja toi jo 30-luvulla esille laman ongelmaan sellaisten ruotsalaisten nuorten ekonomistien kuin Gunnar Myrdalin ja Bertil Ohlinin innoittamana ajatuksen valtion vahvasta roolista laman hoidossa.

Alettiin siis puhua ruotsalaiseen malliin keynesiläisestä politiikasta. Samaan aikaan erikoista on, että vasemmisto ei ollut talouspolitiikasta juurikaan kiinnostunut eikä Suomessa koskaan ole toteutettu keynesiläistä politiikkaa, kertoo tutkimus.

Keskustapuolue on alusta alkaen ollut reformipuolue, jolle syrjämaiden ihmisten asia ja koulutus ovat olleet tärkeitä. Puoluetta ovat johtaneet sellaiset valovoimaiset poliitikot kuten Alkio ja Kekkonen. Kekkosen luova ja laaja-alainen ajattelu mahdollisti, että  maalla on mahdollisuus ja tulevaisuus. Keskustelijat selvästi ihailivat tätä.

Maalaisliitto on myös johdonmukaisesti puolustanut oikeusvaltiota, demokratiaa ja tasa-arvoa. Historia on siis kunniakas ja usein unohdettu. Peluripuoluesta on ennemmin puhuttu.

Kaikki kuitenkin muuttui 90-luvun laman myötä ja Esko Ahon noustua pääministeriksi. Vanha reformipuolue tavallaan menetti roolinsa ja sen erottaminen Kokoomuksesta alkoi olla hyvin vaikeaa. Alkoi tiukan talouskurin aika ja tuo aika näyttää vain jatkuvan.

Nykyään Keskusta on eräänlaisessa kolmiodraamassa. Se haluaa pitää kiinni kaikista kolmesta vaihtoehdosta hinnalla millä hyvänsä. Yksi niistä on verojen välttely, toinen on kuripolitiikka ja kolmas sosiaalitukien säilyttäminen. Pitäisi valita niistä kaksi, mutta siihen ei pystytä. 

Vanha Santeri Alkion linja oli selkeä ja puolueella ole olemassaololleen peruste. Suomalainen yhteiskunta muotoutui kolmen luokan pohjalle ja tuo luokkajako on säilynyt nöihinn päiviin. Nyt on kuitenkin tultu sen tien päähän. Maaseutu ei enää työllistä, se voi olla olla vain nostalginen näyttämö huolimatta siitä, että suurtuotanto on päivän sana.

Mikä on Keskustan olemassaolon oikeutus ja miksi sitä pitäisi äänestää, on kysymys, jota puolueessa varmaan pohditaan. Puolue ei voi perustua vain vanhaan ja ajatella, että se riittää, että saa ääniä. 

Keskustan rooli on ollut keskeinen hyvinvointivaltion rakentamisen ja äärioikeiston torjumisen kannalta ja ehkä jopa tärkeämpi kuin vasemmiston rooli. 

Keskustan polku alkoi sammaloitua Ahon hallituksen myötä ja se tulisi tunnustaa. Puolueella ei ole Ideaa, ei ideologiaa eikä oikein sitä, kenen puolesta se haluaa toimia. Köyhyys ja huono-osaisuus  ei yksin riitä- tosin puolue jäi pois köyhyyttä koskevasta välikysymyksestä, jota tänään käydään.  Miksi?

 Perinteiset Keskustan tupaillat eivät kaupungissa nuoria enää houkuttele. Se, miten Keskusta  asemoi itsensä vaaleihin, on seuraamisen arvoinen asia.

https://youtu.be/SdU5WlSbY7o?is=qfj597KuZD3dfvWT

​Historian tutkimus on tärkeää

Miksi historiaa pitää tutkia, on usein kysytty. Omassa mielessäni historiantutkija pystyy katsomaan mennyttä ikäänkuin avaamalla ovia menneisyyden talossa. 

Se, että avaa vain talon pääoven ei aina ole kiinnostavaa, koska yleensä se lukitsee historiankirjoituksen valtaan. Näyttää kulissin.

Sen sijaan hyvä historiantutkija voi myös murtautua menneisyyden taloon ja hän voi tulla taka-oven kautta ja joskus jopa kellarin kautta. Ovet historian taloon ovat pinvastoin kuin väitetään monasti lukossa ja avain täytyy olla. Se, mistä 

avaimen löytää, erottaa historiantutkijat. 

Parhaimmat tutkijat eivät aristele eivätkä hienostele, kun he näkevät johtolankoja tai niiden päitä, joita voi seurata. Onko talossa homeongelma ja onko kyse sienirihmastosta- usein on. Kaikkia rihmaston haaroja ei voi eikä ehdi seurata, 

mutta se, minkä valinnan tekee, tekee historiantutkijan. 

Hyvä historioitsija avaa myös ikkunoita, nousee katolle ja katsoo, mitä niistä näkyy. Joskus tarkka silmä löytyy jotakin ja siitä historiantutkimus elää ja hengittää.

Hyvä historiankirjoitus voi myös osua lähelle lukijan omaa elinpiiriä ja avata uusia näkökulmia siihen, missä oikein ollaan ja miten tähän on tultu.

Juuri sellainen historioitsija on minulle Markku Kuisma. Arvostan hänessä juuri edellä esille nostettuja ominaisuuksia ja kaiken lisäksi kuten hyvät historiantutkijat, hän osaa kirjoittaa.

Nyt aiheena on sota, se, miten sota ja talous liittyvät toisiinsa. Kuten tiedämme, valtionvelkaa ei olisi ilman sotia- sodat synnyttivät valtionvelka-innovaation. 

Kuisma haluaa tarkastella oikeastaan kahta linjaa Suomen linjaa ja Saksan linjaa. Hän siis kysyy, mikä oli talouselämän ja Hitlerin nousun ja ennen toista maailmansotaa vallinneen talouselämän suhde asiaan.

Historiantutkijan työ muistuttaa monasti salapoliisin työtä. On tapahtuma tai tapahtumien kulku ja tehtävänä on selvittää, miten asiat oikein menivät. Rikosta ei aina etsitä vaan ihan sitä, miten asiat menivät. 

Tutkimus on siis tapahtumien ja niiden haarautuvien polkujen hahmottamista ja ymmärtämistä. Historian tutkijan lopullinen tehtävä on osoittaa hyvin argumentoiden, miksi asiat menivät kuin menivät. 

Kyseessä on tulkinta, joka aina voidaan haastaa ja vaikka aikoinaan Popper puhui historismista, uskallan väitää, että historiaa ei voida oikein luonnontieteen keinoin tutkia. Toinen selittää ja toinen ymmärtää, sanoi aikoinaan akateemikko 

von Wright.

IG Farben ja Hitler

En käy tässä kovinkaan syvällisesti Kuisman analyysia siitä, miten asiat menivät, jätän tämän lukijoille, jotka toivottavasti tarttuvat kirjaa.

Alkuun Kuisma perustelee, miksi IG Farben on herätti hänen kiinnostuksensa IG Farbenissa. Hänelle yritys on ajankohtainen karaktääri sodan yrityksenä, sotateollisen ja -taloudellisen toimeliaisuuden ydin- ja huippuosaajana. 

Kiinnostavia ovat myös ”helvetin kartelliksi” kutsutun kemianjätin yhteydet Outokummun ja Petsamon strategisin sotametalleihin, klooritehtaisiin, öljynjalostukseen ja muihin monasti varjoon jääviin kysymyksiin.

Alkuun Kuisma avaa siis saksalaisen teollisuuden ylpeyden IG Farbenin yhteyksiä Hitleriin ja natsi-Saksaan. Kuten monasti on tulkittu eurooppalainen pääoma valitsi Hitlerin, koska se piti hänen puheistaan ja ohjelmastaan.

Näin ei Kuisman mukaan ihan suoraviivaisesti ole. Vaikka Hitler kokosi teollisuusjohtajat kokoon 20.2.1933  ja pyysi tukea, ei monikaan heistä ollut alkuun kovinkaan kiinnostunut itse kansallissosialistien ohjelmasta. 

He lähtivät mukaan, koska näkivät mahdollisuuden. Aate ei heitä velvoittanut. 

Kansallissosialistit saivat ison vaalivoiton maaliskuun 1933 vaaleissa ja Hitlerin tie valtaan oli auki ja hänellä oli nyt vahva selkänoja.

Karsastukseen oli erilaisia syitä, mutta yksi syy oli, että monien teollisuusyritysten johdossa oli paljon juutalaisia ja se ei Hitlerille käynyt. Myöhemmin johto puhdistettiin ja osa johtajista tuomittiin Nurnbergissä. 

Kaiken taustalla oli nykyisinkin tunnettuja yrityksiä kuten Bosch, Agfa, Bayer ja monet muut suuret saksalaiset yritykset. Saksa oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen johtava teollisuusmaa ja IG Farben niistä kirkkain jalokivi. 

Vuonna 1926 kemianteollisuuden monialayrityksessä työskenteli 100 000 ihmistä. Yritys erikoistui 1930- luvulla myrkkykaasuihin ja lääketieteellisiin kokeisiin keskitysleireillä kaiken muun lisäksi.

Itselle kirja nosti esiin joitakin aiemmin tuntemattomia nimiä, joiden vaikutusvalta ja toiminta oli poikkeuksellista ja joita ilman asiat olisivat voineet mennä toisin.

Yksi tärkein heistä oli Hermann Schmitz ( 1881-1960), jonka vaatimaton kaupallisen alan tutkinto ei estänyt häntä nousemasta eliittiin raketin lailla Metallgesellschaftin pääkonttorissa Frankfurtissa. 

Nousu perustui poikkeukselliseen lahjakkuuteen- helppous lukujen kanssa, epäsovinnainen luovuus, ahkeruus ja taitavuus ihmisten kanssa, äärimmäinen pidättyväisyys ja väkevä kunnianhimo herätti Metalgesellschftin perustajan ja 

pääomistajan Wilhelm Mertonin (1848–1916) kiinnostuksen. 

Schmitzin kyvyt oli huomannut ensin Walther Rathenau AEG:n perustaja valtakunnan sotatalouden organisaattori, myöhemmin hänet halusi Carl Bosch, entinen BASF:n ja nopeasti IG Farbenin pääjohtaja. Myöhemmin kansleri Heinrich 

Bruning halusi Schmitzin epäviralliseksi neuvonantajakseen mukaan korkeimpien valtiollisten johtajien tapaamisiin. Ja niihin Schmitz osallistui, hän oli sis asiantuntija, jonka kykeni nopeasti analysoimaan tilanteen ja tekemään 

jatkoehdotuksia- lottovoitto liike-elämän näkökulmasta. 

Schmitzilla oli nousu oli todella nopea ja kolmekymmenvuotiaana hänellä oli. vastuullaan yhtymän kansainväliset operaatiot. Eikä se ollut ihan vähän. Maailman suurin värimetallifirma toimi kaikkialla siellä missä kaikkia muita metalleja kuin 

rautaa ostettiin ja myytiin.

Erityisen taitava Schmitz oli  erilaisten peiteyritysten rakentamisessa. Niiden tarkoitus oli turvata omistajien omaisuus ja rahat kävi kuinka tahansa. 

Suomi ja Saksa

Se, mikä tekee Kuisman kirjasta kiinnostavan on se, miten hän liittää Suomen teollistumisen saksalaiseen teollisuuteen ja yllättäen moni asia alkaa valjeta.

Sotien välinen aika oli teollisuudessa kartellien aikaa. Isot toimijat sopivat markkinoista keskenään. Suomi oli selkeästi Saksan suojeluksessa ja vaikka kuinka Suomi yritti saada kauppauhteita Brittien kanssa, se ei onnistunut. Myöhemmin 

korkeatasoinen brittläinen yritysjohtajisto kokoontuessaan Suomeen, joutui asian paljastamaan.

Saksan talouselämän luoma moniulotteinen suhde Britanniaan loi pohjan sille, että suomalainen kaivosteollisuus ja Outokumpu alkoi rakentaa tulevaisuuttaan. Oli siis isojen poikein siirtoja, jotka edesauttoivat pienempien poikien siirtoja ja 

siihen saumaan Outokummussa haluttiin iskeä. Virran mukana, mutta ei virran vietävänä.

Kiinnostavaa asiassa on, että yhtäkkiä Imatra ja Kaakkois-Suomi nousi suomalaisen teollisuuden tekijäksi. Teollisuusklusteriin kuuluivat Imatran voima,  OutokummunImatralle rakentama kuparisulatto, moderni rikkidoksiditehdas, vuonna 

1937 perustettu Oy Vuoksenniska ab oli alunperin Elektrometallurgiska ab, joka yhdistyi tuolloin tytäryhtiöönsä. Pääomistaja oli vuodesta 1926 lähtien Berndt Grönblom

 

Outokumpu rakensui huippumodernin maailman aikansa suurimman kuparisulaton Imatralle Enson viereen Imatralle 1935 ja sen oheen rakennettiin rikkidioksiditehdas joka tuotti nestemäistä rikkidioksidia puunjalostusteollisuuden tarpeisiin.

Keskeinen henkilö tuolloin Outokummun menestyksen takana oli Eero Mäkinen, joka oli yhtiön toimitusjohtajana vuosina 1926-1953. Hän oli myös ministeri, tekniikan tohroti ja  Kokoomuksen kansanedustaja.

Mäkinen oli hyvin aktiivinen ja taitava neuvoittelija ilman hänen aktiivisuuttaan moni asia olisi jäänyt toteutumatta.

Neste

Kolmas Kuisman lanka,  jota hän seuraa, on Neste. Kun Suomelle oli selvinnyt, että tappio tulee ja rauhansopimus on kirjoitettava, syntyi oikeastaan hyvin uskalias idea suomalaisen öljynjalostamon rakentamiseksi. Ensimmäinen 

jalostama valmistui Nantaliin vuonna 1957.

Neste Oy:n perustava yhtiökokous pidettiin tammikuussa 1948, samaan aikaan kun Usa oli lanseerannut Marshall-apunsa. Kreml toi selväksi, että Suomen ei apua tule ottaa vastaan.

Nesteen perustamista on myöhemmin pidetty uhkarohkeana jopa typeränä ratkaisuna, mutta sen perustaminen teki Suomesta öljynjalostuksessa asiantuntija. Neuvostoliittolainen. Öljy on rikkipitoista ja sen jalostaminen vaativaa. Neste 

kuitenkin ratkaisi ongelma ja raakaöljystä tuli silloisen YYA-sopmukseen liittyvän vaihtokaupan keskeinen johtaajatus. Toisaalla sotakorvaukset elvyttivät suomalaisen metalliteollisuuden nousuun. Molemmat teollisuudenalat olivat 

keskeisiä suomalaisen talouden nousussa sotien jälkeen.

Lopuksi

Nostin tässä Kuisman kirjan laajasta aineistosta vain muutaman minua kiinnostaneen seikan. Hyvät kirjat ovat myös sellaisia, että niiden kautta on hyvä tarkentaa omaa elämänkulkua ja sen puitteita.

En ole koskaan aiemmin kovin syvällisesti ymmärtänyt Outokummun merkitystä Suomessa, en etenkään sen sivuvaikutuksia. En myöskään ole loppuun asti ymmärtänyt Nesteen roolia hyvin omintakeisena yrityksenä.

 Se tosin ilmenee Nesteen innovatiivisessa otteessa esimerkiksi biopolttoaineiden kehittämisessä.

Nyt kun seuraavan kerran ajan Imatran ohi, saatan pysähtyä siellä ja miettiä, miten lähellä suurta teollisuushistoriaa on elänyt. Nyt asun Joensuussa ja Outokumpu on tuossa vieressä. Kaivostoiminta on lähes loppunut, mutta uusia 

virityksiä on yhä.