​Talouden ja politiikan herkkä sidos

Kun ekonomi Roope Uusitalo tiivisti uutislähetyksen haastattelussa joku aika sitten VTV;n hallituksen talouspolitiikan kritiikin niin, että kyse hallituksen ongelmissa on taloutta koskevasta viitekehyksestä, joka ohjaa hallituksen ja VM:n linjauksia. Pieni huomautus jäi pyörimään mieleeni.

Nopeasti tajusin, että pieni viittaus olikin suuri viittaus. Mitä itse asiassa tarkoittaa, että hallitusta ohjaa kysynnän ja tarjonnan dynamiikassa tarjonta. Toisin sanoen tarjonta luo kysynnän, ei päinvastoin. Kyseessä on kuitenkin iso jakolinja ekonomistien keskuudessa.

Epäilen, että aika monelle asia ei ole kovin selvä. Millaiseen ideologiaan ja ajatteluun tarjonta-ajattelu pohjaa ja mitä siitä seuraa ihan käytännön politiikassa, on tärkeä kysymys. Sitä yritän nyt seuraavassa selventää.

Taloustieteen vankka asema

Ihan alkuun voi sanoa, että tieteillä on perinteisesti ollut aika selkeä hierarkia, joka näkyy monella tavalla rahoituksessa, alan suosiossa ja . Ei siis ole ihan sama, mihin tieteenalaan perehtyy ja missä ansioituu.

Kaiken kaikkiaan tieteen ja eri tieteenalojen historia on uskomattoman rikas ja kiinnostava aarreaitta, jonka ääreen aion nyt mennä ja menen jatkossakin.

Tieteen voi jakaa monella tapaa, mutta tieteiden välillä on kuitenkin kamppailua ja etenkin niiden sisällä on aina ollut kamppailua. Joskus kyse on aidosta kiistasta ja konfliktista, joskus menetelmästä ja sen ongelmista, joskus siitä, mitä ylipäätään voi ja kannattaa tutkia.

Jo se, että taloustieteessä puhutaan valtavirrasta, poikkeaa monesta muusta tieteenalasta, koska termi viittaa tavallaan hegemoniaan ja käsitysten muutoksiin- vallitseva käsitys voi olla huomenna toinen. 

Valtavirtaa kritisoidaan sangen laajasti ja monet pitävät sitä uskontoon verrattavana oppina, jossa nuoret opiskelijat vihitään tiettyihin perusolettamuksiin taloudesta ja sen luonteesta. Paradoksi on, että monia niidtäei edes käsitellä taloustieteen kursseilla. On siis tavara, hyödyke ja sillä hinta, joka muodostuu kysynnän ja tarjonnan dynamiikasta.

Monasti ajatellaan, että valtavirta on hyvä tulokulma, kun politiikkaa arvioidaan numeroin. Se pystyy myös tarjoamaan ennusteita ja vaikutusarvioita, minkä vuoksi sitä hyödynnetään päätöksenteossa.

On siis tärkeää hahmottaa,  mistä puhutaan, kun puhutaan in-demand - ja in- supply- näkökulmista. Edellinen painottaa sitä, että kysyntä luo tarjonnan ja jälkimmäinen taas, että tarjonta luo kysynnän. 

Asia kiinnostaa minua siksi, että sen kautta saan lisävalaistusta politiikan ja talouden keskinäiseen dynamiikkaan. Siis yhtäältä siihen, miten kamppailu paradigmojen kesken etenee ja ketkä saavat hegemonian ja toisaalta siihen, miten nuo kamppailut ovat aina yhteydessä politiikkaan ja valtaan ja kysymykseen siitä, miten todellisuus nähdään ja miten sitä muutetaan.

Asia on lisäksi kiinnostava, koska noiden kamppailujen kautta avautuu joukko ristiriitoja ja dynamiikkoja, joiden olemassaolosta ei useinkaan olla tietoisia.

Keskeiset teoreetikot 

Adam Smith (1723–1790), joka loi ajatuksen markkinoiden itseohjautuvuudesta näkymättömän käden kautta, vaikka monet eivät pidä häntä tarjoustalouden teoreetikkoihin kuuluvana. Perustan uudelle tieteelle hän kuitenkin loi. 

Jean-Baptiste Say (1767–1832) on sitten taas aivan koulukunnan ytimessä kuuluisalla Sayn laillaan. Sen mukaan tarjonta luo aina oman kysyntänsä. Esimerkkinä voisi olla vaikka muoti ja sen ilmiöt, jossa kysyntä tavallaan luodaan tarjoamalla jotakin uutta ja kiinnostavaa.

Say siis katsoo, että aina kun tuotetaan tavaroita, syntyy samalla tuloja- palkkoja, voittoja, vuokria ja n’mä taas mahdollistavat muiden tavaroiden ostamisen. Ylituotanto ei ole koko taloudessa mahdollista samanaikaisesti.

Keskeinen Sayn väite on, että talouskriisit eivät johdu kysynnän puutteesta, vaan tuotannon rakenteellisista ongelmista. Hän myös painottaa, että markkinoilla on taipumus pyrkiä tasapainoon.

Arthur Laffer (s. 1940) on sen sijaan merkittävä koulukunnan teoreetikko Lafferin käyrän vuoksi. Keskeinen tavoite Lafferin tutkimuksissa on ollut verotuksen ja verotulojen kasvun suhteen analyysi. Toisin sanoen Suomen nykyinen hallitus istuu sangen vahvasti Lafferin tuolilla ja katsoo hänen kulmastaan veroja ja verotuloja.

Robert Mundell (1932–2021) on neljäs teoreetikko, jonka mielestä vakaa rahapolitiikka ja matala verotus takaavat markkinatalouden menestyksen. Yhdessä Milton Friedmanin kanssa hän vaikutti merkittävästi Reaganin talouspolitiikkaan. 

Mundellia pidetään kansainvälisen makrotaloustieteen keskeisenä teoreetikkona, jonka kiinnostus on ollut raha-  ja finanssipolitiikassa. Oli keskeinen taloustieteilijä, kun euro-aluetta määriteltiin ja ajatus ero-valuutasta luotiin. 

Näistä kiinnostava on tässä yhteydessä etenkin Laffer, jonka keskeinen viesti oli, etttä liian korkea verotus heikentää työn, yrittäjyyden ja investoijien kannustimia.

Veronalennukset voivat tietyissa tilanteissa lisätä taloudellista aktiivisuutta ja sitä kautta verotuloja.

Reaganin aikana vedottiin juuri Lafferiin, kun haluttiin laskea veroja. Vaikka käyrän muoto tunnustetaan ja tunnetaan, ei ole mitään käytännön optimaalista verotasoa, johon voitaisiin vedota. On myös hyvin ristiriitaista näyttöä siitä, miten veronalennukset lisäävät verotuloja.

Sekä Laffer ja Mundell ovat yhä keskeisiä koulukunnan voimahahmoja. 

Kritiikki

Tarjontatalous ei ole saanut kritiikitöntä vastaanottoa, mikä on tietysti koulukuntien välisessä kamppailussa ilmiselvää. 

Keskeisimpiä ongelmia tarjontataloudessa on, että sen hyödyt kasaantuvat hyvätuloisille ja yrityksille. Pienituloiset ovat häviäjiä.

Keskeinen argumentti trickle-down ei aina toimi. Toisin sanoen talouskasvu ei välttämättä valu kaikille väestöryhmille. Ehkä keskeisin riski tällaisessa ajattelutavassa on, että syntyy budjettialijäämää ja näin on käynyt Suomessa tällä hallituskaudella. Valtion verotulot ovat pienentyneet ja valtionvelka on vain kasvanut. 

Siis aivan toisin kuin hallitus alkuun julisti. Velankasvua ei ole taitetttu eikä talouskasvua ole syntynyt.

Ei myöskään ole selkeää empiiristä näyttöä siitä, että veronalennukset maksaisivat itsensä takaisin. Uskoa sellaiseen tietysti voi ja niin on hallituksemme asiassa toiminut.

Monasti koulukunta unohtaa alikysynnän ongelman ja se on juuri se argumentti, jota Keynes painotti. On tilanteita, joissa valtion on oltava aktiivinen ja investoitava työllisyyden säilyttämiseksi. 

Keynes siis väitti, että jos kysyntää ei ole tuotannon kasvattaminen ei auta. Tämä näkyy Suomessa asuntorakentamisessa ja asuntokaupassa. Ei haluta investoida vaan odotetaan. Kauppa ei käy, vaikka asuntoja on paljon tarjolla.

Jos tiivistää tarjontatalouden (T) ja keynesiläisen talousajattelun (K) erot, ne koostuvat seuraavista kokonaisuuksista. 

T- näkökulma korostaa tarjontaa ja tuotantoa, uskoo pitkän aikavälin kasvuun, korostaa valtion pientä roolia ja näkökulma liitetään usein Reaganin ja Thatcherin  talouspolitiikkaan.

K - näkökulma korostaa kokonaiskysyntää, julkista sektoria ja elvytystä, katsoo valtiolla olevan aktiivisen roolin taloudessa, keskittyy ennen kaikkea suhdannevaihteluihin ja usein näkökulma kiinnitetään 30-luvun lamaan ja New Deal-ajatteluun.

Talous ja politiikka

Se, miten politiikka ja talous kietoutuvat toisiinsa on äärimmäisen kiinnostava kysymys. Osa yhdistää politiikan valtioon, osa vapauteen, osa kansalaisiin, osa demokratiaan, edustuksellisuuteen ja osa ajattelee, että taloutta ei ole ilman politiikkaa, vaikka politiikkaa voi olla ilman taloutta, ainakin jossain mitassa.

Jätän nyt tuon laajan ja tärkeän aiheen myöhemmäksi ja palaan siihen jatkossa. 

Pieni Roope Alatalon huomautus, sai miut selvittämään,  mistä ihmeestä hän oikein puhuu ja selvisihän se. Tällaiset pienet sivuhuomautukset ovat monasti tosiasiassa tärkeitä huomautuksia, joiden kuuntelemiseen ei tule koskaan tottua.