​Orjuutta ja ihmiskauppaa

Paavo Teitisen PItkä vuoro sai ansaitusti Finlandia- tietokirjapalkinnon. Kirja on yhtä aikaa ahdistava ja lohdutonkin, mutta samalla oivasti silmiä avaava. Se vie lukijan maailmaan, jota ei uskoisi Suomessa olevan ja tuon maailman Teittinen nimeää moderniksi orjuudeksi.

Moni ajattelee, että Suomi on oikeusvaltio ja meillä oikeus toteutuu. Ei ole korruptiota eikä muutakaan monissa maissa oikeuslaitosta kalvavia piirteitä. Tuomiolaitokseen voi siis luottaa.

Roomalaisessa mytologiassa oikeuden jumalatar oli Justitia, joka edustaa oikeudenmukaisuutta, lakia ja järjestystä, oikeuden tasapuolisuutta sekä tuomion voimaa ja täytäntöönpanoa. Jumalatar kuvataan kuvissa ja veistoksissa niin, että toisessa kädessä on miekka, toisessa puntari, silmillään side puolueettomuuden varmistamiseksi.

Teittisen kirja asettaa tämän ideaalin koetteelle ja oikeastaan kertoo, että ideaali on ideaali ja todellisuus ihan muuta.

Nostankin tässä esiin enemmän sen, mitä kirja kertoo meistä, en niinkään heistä, joiden tarinoista kirja koostuu. Kirja on tarkkanäköinen ja oikeastaan säälimätön, että Suomi ei sittenkään ole kaikissa tapauksissa oikeusvaltion ihannekuva. 

Päinvastoin, Suomessa on paljon sellaista, joka kumoaa ideaalin.

Keskeinen teema kirjassa on ihmiskauppa, ihmisten riisto ja hyväksikäyttö tilanteissa, joissa heillä ei ole edellytyksiä tehdä vastarintaa. On vain tyydyttävä osaansa. Ollaan ikäänkuin YK:n ihmisoikeusjulistusta ei olisi koskaan kirjoitettu eikä kansainvälisiä ihmisoikeuksiin liittyviä sopimuksista ei oltaisi tietoisia. 

Niiden keskeinen viesti on ihmisarvon ja ihmiselämän kunnioitus. Ihmiskaupassa uhrit eivät saa oikeuksia eikä heillä ole ihmisoikeuksia siinä mielessä kuin pitäisi.

Suomi on siis vähä vähältä jotenkin huomaamatta muuttunut maaksi, jossa vallitsevat viidakon lait. Tämä koskee etenkin ihmiskaupan uhrejä, joita on ravintoloissa, seksikaupassa, siivousalan yrityksissä, rakennuksilla, marjojen ja omenien poiminnassa. Näille ihmisille ei anneta heille kuuluvaa ihmisarvoa, heille ei makseta asianmukaista palkaa vaan heitä suomeksi sanottuna riistetään.

Ilmiö on syvällä nykyisessa Suomessa ja sen näkeminen on vaikeaa. Ei Suomessa voi tuollaista olla, mutta kyllä on.

Muistan aikoinaan, kun luin joslkus 70- luvulla suurella innostuksella tutkivan journalismin voisi sanoa ikonin Gunther Wallraffin kirjoja ja olin hämmästynyt ja  epäuskoinen. Walraff käytti tiedonhankintaansa uusia menetelmiä kuten soluttautui erilaisiin tekeytymällä vierastyöläiseksi tai laitapuolen kulkijaksi. Kirjoista paljastui aivan rasistinen ja eriarvoinen Saksa, jossa ihmiset oli jaettu erilaisiin kategorioihin. Täyden kansalaisuuden saaminen oli monelle vain haave.

Teittisen kirjassa on jotain samaa, ero on vain se, että hän ei naamioidu eikä soluttaudu, hän haastattelee paljon ihmisiä ja tutkii asiakirjoja ja erilaisia käytäntöjä, joita ihmiskauppaan liittyy. 

Ihmiskaupan uhrien asema on ehkä kaikkein huomoimmin tunnettu suomalainen todellisuus, josta ei voi olla ylpeä mitenkään.

Ongelmat, joihin Teittinen törmää ovat hankalia ja kaikkea sitä, mitä juhlapuheissa ei mainita.

Ongelma- onko sitä

Ensimmäinen vaikeus ihmiskaupassa on se, että sen havaitseminen on monasti hankalaa ja usein asiat jäävät vain uhrien omaksi asiaksi. Uhrit ovat siis työsuhteessa ja työantajat käyttävät heitä häikäilemättä hyväkseen.

Miksi hyväksikäyttö on mahdollista ja miksi asiaan ei puututa. Se on Teittisen kirjan keskeinen juonne. Kun tätä juonnetta alkaa tutkiaq ja seurata alkaa paljastua, että vaikka ongelma on selvä, sitä ei sitten olekaan olemassa.

Kirja nostaa esiin lukuisia ulkomaalaisia, joille on luvattu jos mitä, muitta jotka saavat todeta, että lupåauksilla ei ole katetta. Monilla toimialoilla kuten siivousalalla on ilmiselvä kynnysrahakäytäntö. Toisin sanoen saat työpaikan vain maksua vastaan. Itse työstä saat mitättömän korvauksen eikä työaikaa ole rajattu.

Ongelmat alkavat jo lähtömaassa

Moni Suomeen saapuva ulkomaalainen joutuu lähtömaassaan jo eräänlaisen ihmiskaupan mafian loukkuun. Työtä etsivä maksaa lentojen lisäksi muita menoja, jotka osin muutetaan velaksi. Ihmiskaupan uhri joutuu siis velkavankeuteen jo ennen kuin on lähtenyt kotimaastaan.

Monet eivät osaa kieliä ja osa ei osaa edes lukea tai kirjoittaa. Kuitenkin he joutuvat monasti allekirjoittamaan sopimuksia, joiden laillisuus ja lainvoimaisuus on hyvin kyseenalainen. 

Seksikauppa on yksi hmiskaupan muoto ja monasti sen kääntöpuoli on huumekauppa. Molempia hallitsevat erilaiset rikollisryhmät, joiden mielesatä seksikaupassa naisilla on vain yksi tehtävä. Yleensä asiaan liittyy velkavankeus ja sen päälle huumeriippuvuus.

Ongelma- työnantaja 

Monet ihmiskaupan uhrit joutuvat eräänlaiseen laillisuuden ja ei-laillisuuden välitilaan ja uhkailujen ja kiristyksen vyyhtiin, josta muodostuu kierre, mikä mahdollistaa kaiken sellaisen, minkä pitäisi olla mahdotonta.

Kaiken takana on aina yrittäjä, joka toimii lain ulkopuolella. Tuntuu oikeastaan siltä, että olemme palanneet ajassa taaksepäin ja paljon. Suomessa aikoinaan Talvisodan aikana päädyttiin tammikuun kihlaukseen. Toisin sanoen US

Suomessa alettiin sopia yleisesti työehdoista yhdessä työnantajien ja työntekijöiden kanssa. Kihlaus tarkoitti myös työrauhaa ja lujitti isänmaan asiaa.

Vuosien myötä päädyttiin yleissitovuuteen, jonka mukaan työehtosopimukset eivät voi alittaa littojen tekemiä ehtoja. Kihalus tarkoitti myös, että työnteon reunaehdot tulivat yhteismitallisiksi.

Viime vuosina etenkin Kokoomus on vaatinut yleissitovuudesta luopumista ja joustojen lisäämistä työmarkkinoilla.

Valvonta pettää

Ensimmäinen asia, mikä kirjasta nousee esiin on valvonnan olemattomuus tai sen kyvyttömyys ohjata työpaikkajia ja työnantajia. Vaikka tarkastuksia tehdään, niiden tulos on monasti se, ettei huomautettavaa ole.

Monet Teittisen esiin nostamat tapaukset kertovat valvonnan puutteesta. Valvova vieranomainen ei usein huomaa eikä tule tietoiseksi väärinkäytöksistä tai jos tulee keinot puuttua ovat vaillinaiset. Suomessa työolojoa valvooo työsuojeluviranomainen ja myös ay-liike. Silti asiat vain tapahtuvat, sillä valvonta ei kykene täyttämään velvoitettaan.

Valvojan valvoja pettää

Toinen asia liittyy valvojan valvojaan eli kun ihmiskauppa on rikoslain alaista toimintaa, tarkoittaa se, että poliisi on keskeinen, kun rikoksia tutkitaan. Kyse ei ole siis vain työmarkkinariidasta ja työsopimusrikkomuksesta vaan paljon laajemmasta asiasta. Asiat voivat olla äärimmäisen monimutkaisia ja vaativat paljon resurssia ja vaikka tämä usein nousee esiin, se ei sittenkään ole se oikea syy.

Teittinen ei kuitenkaan moiti poliisia vaan paikallistaa polisin korkean työmoraalinen. On kuitenkin paljon tapauksia, jotka jäävät kesken- ajokorttiasiat ovat tärkeimpiä kuin ihmiskauppa.

Poliisi on sisäministeriön toimialaa ja on tutkintaviranomainen rikosasioissa ja sen tavoite on selvittää, mitä on tapahtunut ja viedä asia tarvittaessa eteenpäin syyttäjälle.

Syyttäjälaitos antautuu

Kolmas asia liittyykin oikeusministeriön alaiseen syyttäjälaitokseen, joka usein suuren jutturuuha ja työmääreän vuoksi ei pysty eikä aina edes omaa asiantuntemusta, jota mutkikkaat ihmiskaupan tapaukset vaativat. Koko Suomessa on vain muutama asiaan syvällisesti perehtynyt syyttäjä.

Usein ongelma on, että vaikka ihmiskauppa on aina rikosasia ja edellyttää poliisin tutkintaa ja sen jälkeen syyttäjälaitoksen päätöstä syytteen nostamisesta. Monasti mitään ei tapahdu

.

Tuomioistuin epäonnistuu

Suomalaisen oikeuslaitoksen kivijalka on oikeusjärjestys, joka koostuu laeista, asetuksista, oikeuskäytännöistä, oikeusperiaatteista, EU-oikeudesta, Kansainvälisestä oikeudesta, perusoikeuksista ja perustuslaista. OIkeusjärjestys kertoo siis, millaiset säännöt sitovat meitä.

OIkeusjärjestelmä taas koostuu lainsäädäntövallasta, tuomioistumista, oikeudenhoidosta, oikeudenaloista sekä menettelytavoista ja instituutioista. Se siis kertoo, miten oikeus rakentuu ja ketkä siinä toimivat. Samalla se kertoo sen, miten oikeutta sovelletaan ja kuka sitä soveltaa.

Tääs kokonaisuudessa ihmiskauppa on yksi sangen haavoittuva ja monimutkainen kokonaisuus, jonka hallitseminen oikeusjärjestelmässä näyttää oevan hankalaaa.

Ensimmäinen ennakkopäätös aikoinaan asetti tunnusmerkistön kynnyksen hyvin korkeaksi ja sen vuoksi monet prosessit jäävät kesken tai tuottavat erikoisen tuloksen. Ehkä erikoisin ilmiö ihmiskauppatapauksissa on verottajan toiminta. Kun asia on tulut vireille ja yritys asetettu ihmiskaupan vuoksi hukkauskieltoon, on verottaja toiminut kuten verottajan oikeus on, se on ulosmitannut omat saatavansa.

Tuomioistuin on siis saattanut langettaa useiden satojen tuhansien eurojen korvausvaateet uhreille, mutta todellisuudessa yrityksen pesöst ei löydy rahaa vahingonkorvauksiin. Uhri siis kokee pettymyksiä pettymuysten perään. 

Piilossa oleva käytäntö

Ihmiskaupan esimerkit, joista ehkä tunnetuimmat koskevat nepalilaisia ravintoloita ja marjanpoimijoita eivät kuitenkaan poistu. Maahanmuuttovirasto Migri ja muut viranomaiset oudosti voivat tehdä päätöksiä, joiden todellinen peruste jää epäselväksi. 

Hallinnossa ja tuomioistuinlaitoksessa on Teittisen mukaan selvästi hiljaisuuden saaarekkeita, joihin ei haluta puuttua. Yksi kaikkein pahimpia on juuri ihmiskauppa. Asiaa ei usein edes tunnisteta sato tunnusteta.

Teittisen kirja on ehdoton luettava ja suosittelen sitä kaikille niille, joiden mielestä oikeusvaltio on kannatettava ajatus. 

Kirja on hyvin kirjoitettu ja pitää otteessaan, mutta itselleni sen viesti oli se, että oikeusvaltio ei ole koskaan valmis vaan sitä on pidettävä yllä. Se ei pysy yllä pelkällä puheella vaan kyllä teoilla ja toimilla on sittenkin suurin vaikutus.