​Aamun Karjalaisessa ollut Juho Rahkosen kirjoitus sai minut pohtimaan laajempia politiikan maailmoja ja tällaista sieltä löytyi. Nostan siis alla käsittelyyn muutaman politiikan teoreetikon, en syvällisesti, mutta kuitenkin palautan mieliin, mitä he oikein politiikasta sanoivat.

Politiikka vallan, yksimielisyyden ja eripuran dynamiikkana

Carl Schmitt vuonna 1985 lähes satavuotiaana kuollut saksalainen oikeus- ja valtio-opin teoreetikko esitti omassa politiikka-teoriassaan, että politiikka ei hänen mukaansa perustu moraaliin, talouteen tai lakiin, vaan eksistentiaaliseen vastakkainasetteluun ystäviin ja vihollisiin. Politiikka nousee esiin, kun kyse suvereniteetin uhasta.

Hänen mielestään liberalismi ei kykene kohtaamaan todellisia konflikteja, koska silloin todellinen valta tulee näkyviin. Se näkyy siinä, kenet sivuutetaan hätätilanteessa. Liberaali oikeusvaltio ja parlamentarismi on tästä syystä ohitettava.  

Schmittin mukaan liberaali demokratia yrittää häivyttää politiikan ja tehdä siitä hallintoa, neuvottelua, sääntelyä ja lainsäädäntöä. 

Olennaista hänen mukaansa on, että koska liberaali demokratia ei toimi kriisien aikana, on nostettava esiin yhteinen tahto. Todellinen demokratia lähtee homogeenisesta kansasta ja pluralismi ja moniarvoisuus vain heikentävät päätöksentekoa.

Schmitt ei kuitenkaan pääse yhteydestään natsismiin, olihan hän puolueen jäsen vuodesta 1933 ja oli keskeinen oikeustieteilijä, joka löysi perustelut Hitlerin yksinvallalle.

Hänen perintönsä on hyvin ristiriitainen, koska hän on vaikuttanut laajasti poliittiseen ajatteluun vasemmalla, oikealla, mutta erikoisesti kun puhutaan kansainvälisen politiikan realismista.

Keskeistä kansainvälisen politiikan realismi- teorioissa on, että maailma on niiden mukaan anarkistinen valtakamppailujen näyttämö, jossa valta ajaa ohi moraalin ja ohi kansainvälisiä konflikteja varten luotujen instituutioiden. 

Mielenkiintoista on, että yksi Schmittin ajattelusta noussut tulokulma on agonistisen demokratian teoria, jonka keskeinen teoreetikko Chantal Mouffe korostaa kiistaa ja eripuraa politiikan lähtökohtana.

Chantalin mielestä konfliktit ja polittinen vastakkainasettelu tunnustetaan osaksi politiikkaa, jota kuitenkin institutionaaliset säännöt estävä purkautumasta väkivallaksi.

Aganostinen teoria ei usko konsensus-ajatteluun eikä teknokraattiseen hallintaan eikä politiikan digitalisoitumiseen. Sen sijaan se esittää, että kun todelliset konfliktit häivytetään on mahdollisuus populismin ja ääriliikkeiden nousuun. 

Kun todelliset konfliktit tukahdutetaan, ne synnyttävät populismia ja ovat ääriliikkeiden kasvualustaa.

Teorian heikkous on, että se ei kerro, mikä kamppailu on hyvää ja mikä ei. Se myöskään käsittele sitä, mitä tapahtuu, jos konflikti jäätyy ja muuttuu pysyväksi.

Kun seuraa maailmanmenoa ja etenkin Putinin ja Trumpin edesottamuksia, aika nopeasti nousee esiin kysymys, kuka on meidän ystävämme ja kuka ei. Seuraava ajatus, joka tästä monasti seuraa, on joukko perusteluja, joilla määritelmä oikeutetaan.

Kun suomalaisilta on tutkimuksissa kysytty, kuka on ystävä ja kuka ei ja kuka tulee apuun tarvittaessa, on vastaus enemmistön mielestä ollut selvä. USA tulee apuun ja on ystävämme.

Voi siis ajatella, että maailmassa on pienille valtioille Kultapossukerhoja, joihin kuuluminen on kivaa ja palkitsevaa. Kun sellaisen löytää, siihen on pakko liittyä. Sellaisen suomalaiset ovat löytäneet ison veden takaa.

Onko Suomi siis vain yhden Kultapossukerhon jäsen ja miten näiden kerhojen kanssa oikein lopulta on. Onko kerhoon kuuluminen meille etu vai onko siitä enemmän vahinkoa. Onko meillä vaihtoehtoja vai onko meidän vain valittava?

Itse olen näissä asioissa halunnut kuulua YK- kerhoon, Eurooppa- kerhoon ja erityisesti olen halunnut kuulu Pohjoismaat-kerhoon. USA/NATO- kerho ei ole minua varten, ehkä se on sinua varten. Olen siis antirealisti näissä asioissa.

Kysymys tiivistetysti on, kenen puolella oikein olet. Olemmeko siis puolen valinnalla määrittelemässä ongelmaa vai olemmeko osa itse ongelmaa. Kas siinä pulma.