Missä Keskusta makaa?

​Olen pitkään seurannut KU:n  Raha, talous politiikka- podcastia ja nyt keskustelussa oli kaksi aihetta. 

Ensimmäinen oli UTAKin velkajarru-raportin saama vastaanotto ja velkajarruun palattiin, vaikka asiaa on käsitelty podcastissa paljon. Toinen oli Keskustan tila nyt.

Suosittelen podcastia kaikille niille, joita talouspolitiikka tai Keskusta kiinnostaa.

UTAK-raportin vastaanotto

Kuitenkin keskustelussa tuotiin ilmi ilmi joitakin mielenkiintoisia havaintoja. Toinen koski mediaa ja raportin käsittelyä siellä ja toisen koski taloustieteen valtavirtaa ja sitä, miten erikoisia piirteitä siinä on.

 Se, miten taloustieteen tutkimus on linnottautunut ja niitä, jotka eivät tätä hyväksy luetaan kerettiläisiksi ja heitä halveksitaan. Näin tapahtui nytkin, vaikka tutkimuksen lähteet olivat nimenomaan valittu valtavirtaa edustavista lähteistä.

 Sinänsä on kiinnostavaa, että jollakin tieteenalalla on näin vahva kaanon ja eräänlainen pyhien kirjojen kokoelma, jotka tulee hyväksyä ja ottaa totuutena. 

Koska tieteenala on koonnut joukon pyhiä kirjoituksia ja siihen liittyvän papiston, joka valvoo tutkimusta, alkaa tiede muistuttaa enemmän uskonnon harjoittamista kuin tieteellistä tutkimusta. Näin kuitenkin aika yleisesti ajatellaan taloustieteilijöiden piirissä.

Kyse on siis eräänlaisesta konformismista, jossa toimintaa säätelee normatiivinen paine ja informatiivinen paine. Halutaan siis tulla hyväksytyksi muiden tutkijoiden silmissä ja uskotaan, että oma joukko omistaa oikean tiedon ja tietää asiat paremmin. Se oikeuttaa ylimieliseen ja pilkkaavaan käytökseen.

Ajatelleen siis, että valtavirtataloustieteelle ei ole vaihtoehtoa. Tämä taas on kiinnostavalla tavalla yhteydessä  toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin Hayek pienen joukon - Mont Pelerin Society- kanssa luoda taloustieteille oman markkinoita koskevan moraalikoodiston. 

Siirtyminen politiikan tutkijaksi ja liberalismin sanansaattajaksi tapahtui sen jälkeen, kun hän oli ymmärtänyt, mitä Keynes oli analysoinut 30-luvun lamaa. 

Taloustiede on erinomainen esimerkki siitä, mistä Bruno Latour puhuu. Tieteen ja tutkimuksen käytännöissä faktat ovat konstruointiprosessien tulosta ja niistä päätetään tutkijoiden välisissä neuvotteluissa. 

Jos näin tapahtuu myös luonnontieteissä, niin miksi ei sitten ihmis- tai yhteiskuntatieteissä. Taloustieteen erityisyys on, että kiistat faktoista käydään monasti julkisuudessa, kun luonnontieteissä on vallalla perinteinen vertaisarviointi.

Kaiken kaikkiaan outoa asiassa on, että Suomessa ei ole mitenkään runsaasti kansantaloudellista tai makrotaloustieteellistä tutkimusta. VM ei kuitenkaan sitä yksin tee.

Paljon on mikrotaloustiedettä ja eri alalajeja ikäänkuin talous oli jotakin muuta eri ympäristössä. Itse ajattelen, että talous on aina samaa taloutta eikä siihen lisätty etuliite muuta asiaa.

Se, mikä liittyen edelliseen on myös outoa, on kuripolitiikan viimeiseksi lukoksi muodostetun instituution talouspoliittisen arviointineuvoston kaksoisrooli.  Sitä johtaa makrotalpouteen erikoistunut Niku Määttänen, mikä ei ole outoa. Sen sijaan se outo, että se on olevinaan puolueeton tieteelliseen asiantuntemukseen perustuva elin, joka kuitenkin joutuu noudattamaan VM:n valitsemaa sopeutuksen linjaa. 

Suomeksi sanottuna neuvot tiedetään jo ennakkoon ja niinhän tieteellisessä tutkimuksessa ei ole. Tulosta ei oikeassa tutkimuksessa tiedetä etukäteen ja jos se tiedetään, kyse ei ole tutkimuksesta, sanoi Popper.

On myös kiinnostavaa, että VM itse toi laskelmansa julkisuuteen oikeastaan vailla yhteyksiä alan kirjallisuuteen tai tutkimukseen. Päätös on historiallinen ja asettaa  suomalaiselle demokratialle reunaehdot ja kuitenkin muutama kalvo riitti perusteluksi.

Keskustan iso kolmiodraama

Toinen teema keskustelussa oli Maalaisliiton ja Keskustapuolueen talouspoliittinen linja tänä päivänä. Hieman yllättäen keskustelijat nostavat esiin, että heidän mielestään Keskusta on itse asiassa suomalaisen hyvinvointivaltion kivijalka. 

Se ei kannata sosialismia, mutta ei myöskään Kokoomuksen tapaan pientä valtiota. Itse asiassa jos katsoo historiaan törmää nopeasti aktiiviseen Maalaisliiton mieheen Yrjö Janssoniin, joka oli maa-ja metsätieteen professori ja toi jo 30-luvulla esille laman ongelmaan sellaisten ruotsalaisten nuorten ekonomistien kuin Gunnar Myrdalin ja Bertil Ohlinin innoittamana ajatuksen valtion vahvasta roolista laman hoidossa.

Alettiin siis puhua ruotsalaiseen malliin keynesiläisestä politiikasta. Samaan aikaan erikoista on, että vasemmisto ei ollut talouspolitiikasta juurikaan kiinnostunut eikä Suomessa koskaan ole toteutettu keynesiläistä politiikkaa, kertoo tutkimus.

Keskustapuolue on alusta alkaen ollut reformipuolue, jolle syrjämaiden ihmisten asia ja koulutus ovat olleet tärkeitä. Puoluetta ovat johtaneet sellaiset valovoimaiset poliitikot kuten Alkio ja Kekkonen. Kekkosen luova ja laaja-alainen ajattelu mahdollisti, että  maalla on mahdollisuus ja tulevaisuus. Keskustelijat selvästi ihailivat tätä.

Maalaisliitto on myös johdonmukaisesti puolustanut oikeusvaltiota, demokratiaa ja tasa-arvoa. Historia on siis kunniakas ja usein unohdettu. Peluripuoluesta on ennemmin puhuttu.

Kaikki kuitenkin muuttui 90-luvun laman myötä ja Esko Ahon noustua pääministeriksi. Vanha reformipuolue tavallaan menetti roolinsa ja sen erottaminen Kokoomuksesta alkoi olla hyvin vaikeaa. Alkoi tiukan talouskurin aika ja tuo aika näyttää vain jatkuvan.

Nykyään Keskusta on eräänlaisessa kolmiodraamassa. Se haluaa pitää kiinni kaikista kolmesta vaihtoehdosta hinnalla millä hyvänsä. Yksi niistä on verojen välttely, toinen on kuripolitiikka ja kolmas sosiaalitukien säilyttäminen. Pitäisi valita niistä kaksi, mutta siihen ei pystytä. 

Vanha Santeri Alkion linja oli selkeä ja puolueella ole olemassaololleen peruste. Suomalainen yhteiskunta muotoutui kolmen luokan pohjalle ja tuo luokkajako on säilynyt nöihinn päiviin. Nyt on kuitenkin tultu sen tien päähän. Maaseutu ei enää työllistä, se voi olla olla vain nostalginen näyttämö huolimatta siitä, että suurtuotanto on päivän sana.

Mikä on Keskustan olemassaolon oikeutus ja miksi sitä pitäisi äänestää, on kysymys, jota puolueessa varmaan pohditaan. Puolue ei voi perustua vain vanhaan ja ajatella, että se riittää, että saa ääniä. 

Keskustan rooli on ollut keskeinen hyvinvointivaltion rakentamisen ja äärioikeiston torjumisen kannalta ja ehkä jopa tärkeämpi kuin vasemmiston rooli. 

Keskustan polku alkoi sammaloitua Ahon hallituksen myötä ja se tulisi tunnustaa. Puolueella ei ole Ideaa, ei ideologiaa eikä oikein sitä, kenen puolesta se haluaa toimia. Köyhyys ja huono-osaisuus  ei yksin riitä- tosin puolue jäi pois köyhyyttä koskevasta välikysymyksestä, jota tänään käydään.  Miksi?

 Perinteiset Keskustan tupaillat eivät kaupungissa nuoria enää houkuttele. Se, miten Keskusta  asemoi itsensä vaaleihin, on seuraamisen arvoinen asia.

https://youtu.be/SdU5WlSbY7o?is=qfj597KuZD3dfvWT

​Historian tutkimus on tärkeää

Miksi historiaa pitää tutkia, on usein kysytty. Omassa mielessäni historiantutkija pystyy katsomaan mennyttä ikäänkuin avaamalla ovia menneisyyden talossa. 

Se, että avaa vain talon pääoven ei aina ole kiinnostavaa, koska yleensä se lukitsee historiankirjoituksen valtaan. Näyttää kulissin.

Sen sijaan hyvä historiantutkija voi myös murtautua menneisyyden taloon ja hän voi tulla taka-oven kautta ja joskus jopa kellarin kautta. Ovet historian taloon ovat pinvastoin kuin väitetään monasti lukossa ja avain täytyy olla. Se, mistä 

avaimen löytää, erottaa historiantutkijat. 

Parhaimmat tutkijat eivät aristele eivätkä hienostele, kun he näkevät johtolankoja tai niiden päitä, joita voi seurata. Onko talossa homeongelma ja onko kyse sienirihmastosta- usein on. Kaikkia rihmaston haaroja ei voi eikä ehdi seurata, 

mutta se, minkä valinnan tekee, tekee historiantutkijan. 

Hyvä historioitsija avaa myös ikkunoita, nousee katolle ja katsoo, mitä niistä näkyy. Joskus tarkka silmä löytyy jotakin ja siitä historiantutkimus elää ja hengittää.

Hyvä historiankirjoitus voi myös osua lähelle lukijan omaa elinpiiriä ja avata uusia näkökulmia siihen, missä oikein ollaan ja miten tähän on tultu.

Juuri sellainen historioitsija on minulle Markku Kuisma. Arvostan hänessä juuri edellä esille nostettuja ominaisuuksia ja kaiken lisäksi kuten hyvät historiantutkijat, hän osaa kirjoittaa.

Nyt aiheena on sota, se, miten sota ja talous liittyvät toisiinsa. Kuten tiedämme, valtionvelkaa ei olisi ilman sotia- sodat synnyttivät valtionvelka-innovaation. 

Kuisma haluaa tarkastella oikeastaan kahta linjaa Suomen linjaa ja Saksan linjaa. Hän siis kysyy, mikä oli talouselämän ja Hitlerin nousun ja ennen toista maailmansotaa vallinneen talouselämän suhde asiaan.

Historiantutkijan työ muistuttaa monasti salapoliisin työtä. On tapahtuma tai tapahtumien kulku ja tehtävänä on selvittää, miten asiat oikein menivät. Rikosta ei aina etsitä vaan ihan sitä, miten asiat menivät. 

Tutkimus on siis tapahtumien ja niiden haarautuvien polkujen hahmottamista ja ymmärtämistä. Historian tutkijan lopullinen tehtävä on osoittaa hyvin argumentoiden, miksi asiat menivät kuin menivät. 

Kyseessä on tulkinta, joka aina voidaan haastaa ja vaikka aikoinaan Popper puhui historismista, uskallan väitää, että historiaa ei voida oikein luonnontieteen keinoin tutkia. Toinen selittää ja toinen ymmärtää, sanoi aikoinaan akateemikko 

von Wright.

IG Farben ja Hitler

En käy tässä kovinkaan syvällisesti Kuisman analyysia siitä, miten asiat menivät, jätän tämän lukijoille, jotka toivottavasti tarttuvat kirjaa.

Alkuun Kuisma perustelee, miksi IG Farben on herätti hänen kiinnostuksensa IG Farbenissa. Hänelle yritys on ajankohtainen karaktääri sodan yrityksenä, sotateollisen ja -taloudellisen toimeliaisuuden ydin- ja huippuosaajana. 

Kiinnostavia ovat myös ”helvetin kartelliksi” kutsutun kemianjätin yhteydet Outokummun ja Petsamon strategisin sotametalleihin, klooritehtaisiin, öljynjalostukseen ja muihin monasti varjoon jääviin kysymyksiin.

Alkuun Kuisma avaa siis saksalaisen teollisuuden ylpeyden IG Farbenin yhteyksiä Hitleriin ja natsi-Saksaan. Kuten monasti on tulkittu eurooppalainen pääoma valitsi Hitlerin, koska se piti hänen puheistaan ja ohjelmastaan.

Näin ei Kuisman mukaan ihan suoraviivaisesti ole. Vaikka Hitler kokosi teollisuusjohtajat kokoon 20.2.1933  ja pyysi tukea, ei monikaan heistä ollut alkuun kovinkaan kiinnostunut itse kansallissosialistien ohjelmasta. 

He lähtivät mukaan, koska näkivät mahdollisuuden. Aate ei heitä velvoittanut. 

Kansallissosialistit saivat ison vaalivoiton maaliskuun 1933 vaaleissa ja Hitlerin tie valtaan oli auki ja hänellä oli nyt vahva selkänoja.

Karsastukseen oli erilaisia syitä, mutta yksi syy oli, että monien teollisuusyritysten johdossa oli paljon juutalaisia ja se ei Hitlerille käynyt. Myöhemmin johto puhdistettiin ja osa johtajista tuomittiin Nurnbergissä. 

Kaiken taustalla oli nykyisinkin tunnettuja yrityksiä kuten Bosch, Agfa, Bayer ja monet muut suuret saksalaiset yritykset. Saksa oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen johtava teollisuusmaa ja IG Farben niistä kirkkain jalokivi. 

Vuonna 1926 kemianteollisuuden monialayrityksessä työskenteli 100 000 ihmistä. Yritys erikoistui 1930- luvulla myrkkykaasuihin ja lääketieteellisiin kokeisiin keskitysleireillä kaiken muun lisäksi.

Itselle kirja nosti esiin joitakin aiemmin tuntemattomia nimiä, joiden vaikutusvalta ja toiminta oli poikkeuksellista ja joita ilman asiat olisivat voineet mennä toisin.

Yksi tärkein heistä oli Hermann Schmitz ( 1881-1960), jonka vaatimaton kaupallisen alan tutkinto ei estänyt häntä nousemasta eliittiin raketin lailla Metallgesellschaftin pääkonttorissa Frankfurtissa. 

Nousu perustui poikkeukselliseen lahjakkuuteen- helppous lukujen kanssa, epäsovinnainen luovuus, ahkeruus ja taitavuus ihmisten kanssa, äärimmäinen pidättyväisyys ja väkevä kunnianhimo herätti Metalgesellschftin perustajan ja 

pääomistajan Wilhelm Mertonin (1848–1916) kiinnostuksen. 

Schmitzin kyvyt oli huomannut ensin Walther Rathenau AEG:n perustaja valtakunnan sotatalouden organisaattori, myöhemmin hänet halusi Carl Bosch, entinen BASF:n ja nopeasti IG Farbenin pääjohtaja. Myöhemmin kansleri Heinrich 

Bruning halusi Schmitzin epäviralliseksi neuvonantajakseen mukaan korkeimpien valtiollisten johtajien tapaamisiin. Ja niihin Schmitz osallistui, hän oli sis asiantuntija, jonka kykeni nopeasti analysoimaan tilanteen ja tekemään 

jatkoehdotuksia- lottovoitto liike-elämän näkökulmasta. 

Schmitzilla oli nousu oli todella nopea ja kolmekymmenvuotiaana hänellä oli. vastuullaan yhtymän kansainväliset operaatiot. Eikä se ollut ihan vähän. Maailman suurin värimetallifirma toimi kaikkialla siellä missä kaikkia muita metalleja kuin 

rautaa ostettiin ja myytiin.

Erityisen taitava Schmitz oli  erilaisten peiteyritysten rakentamisessa. Niiden tarkoitus oli turvata omistajien omaisuus ja rahat kävi kuinka tahansa. 

Suomi ja Saksa

Se, mikä tekee Kuisman kirjasta kiinnostavan on se, miten hän liittää Suomen teollistumisen saksalaiseen teollisuuteen ja yllättäen moni asia alkaa valjeta.

Sotien välinen aika oli teollisuudessa kartellien aikaa. Isot toimijat sopivat markkinoista keskenään. Suomi oli selkeästi Saksan suojeluksessa ja vaikka kuinka Suomi yritti saada kauppauhteita Brittien kanssa, se ei onnistunut. Myöhemmin 

korkeatasoinen brittläinen yritysjohtajisto kokoontuessaan Suomeen, joutui asian paljastamaan.

Saksan talouselämän luoma moniulotteinen suhde Britanniaan loi pohjan sille, että suomalainen kaivosteollisuus ja Outokumpu alkoi rakentaa tulevaisuuttaan. Oli siis isojen poikein siirtoja, jotka edesauttoivat pienempien poikien siirtoja ja 

siihen saumaan Outokummussa haluttiin iskeä. Virran mukana, mutta ei virran vietävänä.

Kiinnostavaa asiassa on, että yhtäkkiä Imatra ja Kaakkois-Suomi nousi suomalaisen teollisuuden tekijäksi. Teollisuusklusteriin kuuluivat Imatran voima,  OutokummunImatralle rakentama kuparisulatto, moderni rikkidoksiditehdas, vuonna 

1937 perustettu Oy Vuoksenniska ab oli alunperin Elektrometallurgiska ab, joka yhdistyi tuolloin tytäryhtiöönsä. Pääomistaja oli vuodesta 1926 lähtien Berndt Grönblom

 

Outokumpu rakensui huippumodernin maailman aikansa suurimman kuparisulaton Imatralle Enson viereen Imatralle 1935 ja sen oheen rakennettiin rikkidioksiditehdas joka tuotti nestemäistä rikkidioksidia puunjalostusteollisuuden tarpeisiin.

Keskeinen henkilö tuolloin Outokummun menestyksen takana oli Eero Mäkinen, joka oli yhtiön toimitusjohtajana vuosina 1926-1953. Hän oli myös ministeri, tekniikan tohroti ja  Kokoomuksen kansanedustaja.

Mäkinen oli hyvin aktiivinen ja taitava neuvoittelija ilman hänen aktiivisuuttaan moni asia olisi jäänyt toteutumatta.

Neste

Kolmas Kuisman lanka,  jota hän seuraa, on Neste. Kun Suomelle oli selvinnyt, että tappio tulee ja rauhansopimus on kirjoitettava, syntyi oikeastaan hyvin uskalias idea suomalaisen öljynjalostamon rakentamiseksi. Ensimmäinen 

jalostama valmistui Nantaliin vuonna 1957.

Neste Oy:n perustava yhtiökokous pidettiin tammikuussa 1948, samaan aikaan kun Usa oli lanseerannut Marshall-apunsa. Kreml toi selväksi, että Suomen ei apua tule ottaa vastaan.

Nesteen perustamista on myöhemmin pidetty uhkarohkeana jopa typeränä ratkaisuna, mutta sen perustaminen teki Suomesta öljynjalostuksessa asiantuntija. Neuvostoliittolainen. Öljy on rikkipitoista ja sen jalostaminen vaativaa. Neste 

kuitenkin ratkaisi ongelma ja raakaöljystä tuli silloisen YYA-sopmukseen liittyvän vaihtokaupan keskeinen johtaajatus. Toisaalla sotakorvaukset elvyttivät suomalaisen metalliteollisuuden nousuun. Molemmat teollisuudenalat olivat 

keskeisiä suomalaisen talouden nousussa sotien jälkeen.

Lopuksi

Nostin tässä Kuisman kirjan laajasta aineistosta vain muutaman minua kiinnostaneen seikan. Hyvät kirjat ovat myös sellaisia, että niiden kautta on hyvä tarkentaa omaa elämänkulkua ja sen puitteita.

En ole koskaan aiemmin kovin syvällisesti ymmärtänyt Outokummun merkitystä Suomessa, en etenkään sen sivuvaikutuksia. En myöskään ole loppuun asti ymmärtänyt Nesteen roolia hyvin omintakeisena yrityksenä.

 Se tosin ilmenee Nesteen innovatiivisessa otteessa esimerkiksi biopolttoaineiden kehittämisessä.

Nyt kun seuraavan kerran ajan Imatran ohi, saatan pysähtyä siellä ja miettiä, miten lähellä suurta teollisuushistoriaa on elänyt. Nyt asun Joensuussa ja Outokumpu on tuossa vieressä. Kaivostoiminta on lähes loppunut, mutta uusia 

virityksiä on yhä.

​Mikael Crawford Fadern

Mikael Crawford on kirjoittanut erinomaisen kirjan, jonka voisi asettaa autofiktio-kategoriaan, mutta kuten aina hyvän kirjallisuuden tapauksessa käy, se ei ole edes tarpeen. 

Kirjailija kirjoittaa elämästään fiktion keinoin ja se, onko tuloksella yhteys todellisuuteen, ei ole monasti lainkaan olennaista eikä edes kiinnostavaa.

Kirjan isot teemat ovat vanheneminen ja sen hyväksyminen ja toinen teema isän ja pojan suhteen uudelleen rakentaminen. Crawford käsittelee erityisesti sitä, miten itse jo eläkeikää lähestyvä poika luo suhteen lopulta Uudesta Seelannista löytyneeseen isäänsä. 

Alku on suhteessa kankea, mutta pikkuhiljaa asiat etenevät. Isä on luonut uran merikapteenina ja konsulttina sen jälkeen, kun mentyään naimisiin nuoren naisen Hullin satamakaupungissa vuonna 1964. Tiet erosivat, kun äiti ja poika palasivat Suomeen. 

Isä siis katosi pojan ja äidin elämästä. Isättömyys on seurannut poikaa koko elämän, mutta vaikka asia on mietityttänyt, se ei ollut nuoruudessa mikään ongelma. Itse ilman isää kasvaneena ajattelen asiasta aivan samoin. Omassa elämässä se ei ollut mahdollista isän poismenon vuoksi, kun olin kuusivuotias.

On hieman epätavallista, että poika näki biologisen isänsä vasta lähes 60 vuoden jälkeen. Siitä Crawford rakentaa erinomaista kirjallisuutta.

Se, mitä sen jälkeen tapahtui, on kirjan ydin. Eniten pidin siitä, että kirjailija vältti erinomaisesti kaikenlaisen nykyaikaan niin usein viritetyn psykokulttuurin ansan. Tekemisiä ei katsottu psyyken ja psykologin silmälasien kautta, vaan tulkinta jätettiin lukijalle. Tarina puhukoon puolestaan.

Kirjailija puhuu ja tavallaan viipyilee sen sijaan yksityiskohdissa ja pienillä huomioilla ikäänkuin hahmottelee lopullista teosta ohuesti ja kuultavasti hieman japanilaisen taiteen tapaan. Maailma on kahdessa ulottuvuudessa ja jotenkin niin luin koko kirjaa. Tämän tulkitsen pelkästään ansioksi.

Kirjan tunnelma on lämmin, se on hauska ja älykäs ja kiinnostavalla tavalla intiimi. Luin kirjaa hiukan pätkittäin ja aina, kun palasin kirjaan, tuntui, että palasin johonkin tuttuun ja turvalliseen. Se on hyvin poikkeuksellista.

Tarina on oikeastaan kasvuprosessi, jonka keskelle muodostuu eräänlainen triangeli -  isä, poika ja miniä, joiden edesottamukset ja tekemiset rakentavat teoksen. 

Isä on vanha, mutta yhä tarmokas, utelias ja maailmaa tarkkaan seuraava Bernie Sandersin kannattaja. Isä kuitenkin ihailee poikansa sivistystä ja haluaa tutustua Suomeen ja sen historiaan, luontoon, elämänmuotoon ja erityisesti mökkielämään sen jälkeen, kun isä hankkii itselleen oman mökin läheltä pojan mökkiä. Mökki on nopeasti isän pyhä paikka ja sen kautta hän tutustuu poikaansa ja pojan perheeseen. 

Isä pitää poikansa vaimosta, koska hän on käytännöllinen ja hyvä ratkaisemaan ongelmia; miniä järjestää taustalla asioita ja hänen kanssaan on helppo tulla toimeen. Sukupuoleen perustuva työnjako on kuitenkin siis perinteinen- miniä laittaa ruokaa, pesee pyykin ja siivoaa. Miehet rakentavat ja keskustelevat.

Poikakin on erinomainen ongelmanratkaisija, mutta joskus karu ja samalla myös toiminnallinen. Kiistely isän ja pojan välillä on sanailua ja samalla toisen maailman hahmottamista. Isä on tässä erityisen hyvä. Pienet lausahdukset tai kysymykset liittyvät aina isompaan.

Isä on vanha ja vanhuus alkaa näkyä toimissa ja käytöksessä. Crawford tekee kiinnostavan laajennuksen muistiin ja muistamiseen kuvaamalla isän aivojen neurologisen häiriön seurauksia- auto katoaa, avaimet katoavat ja samalla katoaa jokin tärkeä - identiteetti

Kirja tarkastelee myös pojan omaa vanhenemista ja se, mitä on edessä, näkyy isän käytöksessä. Se siis odottaa poikaa. Tähän mieli tavallaan valmistautuu pikkuhiljaa ja ihminen myöntää, että katoaminen on edessä. Ikuista ei ole.

Isä on kuitenkin älyllisesti aktiivi ja haluaa tietää kaiken ja kyselee pojalta pienäkin asiaa. Etenkin sauna ja sen rituaalit pohdituttavat ja isän mielestä sauna on hänelle se, jossa asiat avautuvat.

Kirjan lopussa Crawford siirtyy todelliseen kirjallisuuteen. Tarkoitan tällä sitä, että kirja muistutti minua James Joycen Dubliinilaisia  novellikokoelmasta. Aloinkin lukea kirjaa tämän havainnon jälkeen kirjaa tästä näkökulmasta. Joycen novellit ovat mestariteoksia, jossa keskeltä on aina epifaani, valaistuminen, jolloin kaikki avautuu.

Crawford kuvaa ihmisiä jotenkin samalla tavalla keskittymällä konkreettiseen - kaarisillan rakentamiseen, rannalla kuljeskeluun, katsotaan merta ja laivoja. Itä- Uudenmaan maaseutu on kaiken näyttämö ja siellä ovat myös pojan ja isän mökit. Elämä hakeutuu niihin, mutta ne eivät ole kaikki.

Pidin erityisesti kirjan lopusta, jossa kaikki yllättäen hyppää pois realismista - kietoutuu pimeään tai ehkä öiseen sumuun. Tämä on selvää, kun merimiehestä ja suhteesta häneen on kirjassa kyse. Ratkaisu on kirjan helmi.

Kirja on saanut erinomaiset arviot, joita en ole lukenut. Ehkä luen ne nyt. Itse nautin kirjasta kovasti.