Näinä karanteeniaikoina tekemiset alkavat toistaa itseään ja joskus olisi hyvä avata joku uusi ovi. Nyt sellaisen oven avaan ja katsotaan, millaiselta maisema näyttää. Ovessa lukee musiikki. Hieman emmin, mutta käännän kahvaa kuitenkin. Ja katsotaanpa tarkemmin. Maisema on hiukan sumuinen ja harmaa, vähän pilkottaa aurinko pilvien takaa. Aloitetaan ensimmäisestä viitasta- soittaminen ja kuuntelu.
Viitta 1 Soittaminen ja kuuntelu
Musiikkia voidaan aina alkuun kuunnella ja siitä voidaan siirtyä eteenpäin soittamiseen. Musiikin historia on täynnä esimerkkejä säveltäjistö ja muusikoista, jotka ovat lähes ensimmäiseksi teokseen alkaneet soittaa jotakin. Esimerkiksi Mozart. Mozartin tragedia oli isä, joka pakotti poikansa ensin soittamaan ja säveltämään ja sitten laajoille kiertueille. Mozart ei siis itse valinnut tietään, isä teki valinnan. On myös toisenlaisia esimerkkejä ihmisistä, jotka eivät ole koskaan soittaneet mitään soitinta ja kuulevat heti, jos tulee virhe. Joskus sitä sanotaan absoluuttiseksi sävelkorvaksi. Toisin sanoen ihminen kykenee nimeämään sävelet, tuottamaan tietynlaisia säveliä ja erottamaan yksittäisiä säveliä. Kyse on itse asiassa laajasta ilmiökirjosta. Yhden määritelmän mukaan suhde on 1/ 10 000. Itse tiedän muutaman ihmisen, joilla on tämä kyky. Kiinnostavaa kuitenkin on, että absoluuttinen sävelkorva ei ole musikaalisuuden edellytys. Musikaalisuus on monimutkaisempi asia.
Itse halusin pienenä laulaa, mutta huomasin olevani aivan surkea serkkupoikaan verrattuna. Serkkupoika Hannu lauloi kaikki iskelmärenkutukset tismalleen oikein jo ennen kouluikää. Ei tullut Hannusta muusikkoa, tuli palomies. Serkkupojat soittivat haitaria, mutta en voinut sietää silloista haitarimusiikkia. Suvussani on aika vahva soittoperinne, sillä äitini isänisä ja isän veljet olivat kaikki harrastajasoittajia- pelimanneja- viulu- ja mandoliinimiehiä.
Itse viehätyin aikoinaan tietysti Beatles-yhtyeestä, vaikka siinä oli tietysti kyse paljon muustakin kuin musiikista. Yritin soittaa ja pikkuisen kitaran sointuja opin. Muistan, kun kävin Joutsenon Keskuskoululla, jossa musiikkiluokassa harjoitteli Oksalan Matti. Menin joskus jopa salaa kuuntelemaan Matin soittoa- vuosi oli varmaan 1965. Torvisoittoa kokeilin, mutta se päättyi nolosti torven särkymiseen. Vanhat kaverit Olli ja Timo olivat ainakin soittokunnassa- torvet oli vanhoja. Minulla oli kornetti. Soitto ei siis auennut, vaikka valmistinkin itse kahvipurkeista rummut ja soittelin niitä muutaman kesän. Siitä jäi taitona- hyvä rytmitaju. Rumpalia ei minusta tullut. Soittaminen siis oli taustalla uinumassa, mutta kuuntelu tuli tilalle. Ja sitä on ollut paljon.
Sittemmin olen aika lailla siirtynyt soittamisen puolelle- olen opetellut kitaransoiton, mandoliinin, banjon, ukulelen ja tietysti sähkö- ja kontrabasson. Opetusta olen saanut, mutta pääasiassa itseopiskelua soittaminen on ollut. Bändejä on ollut paljon ja pohjoiskarjalaista pelimannimusiikkia olen soittanut yli 10 vuotta. Keikkoja on ollut satoja. En ole kuitenkaan muusikko, olen pelimanni ja harrastaja. Soittamisen myötä ystaväpiirini on laajentunut valtavasti. Sen olen myös tajunnut, että se, että soittaa kansanmusiikkia, ei tarkoita, ettei soita muuta musiikkia. Useat soittokaverini ovat soittaneet tanssibändeissä ja isoissa orkestereissa. Hyötynä soittoharrastuksesta on, että nuotinlukutaito on nykyään jonkinlainen- ei hyvä, mutta kuitenkin. Haluaisin soittaa paljon enemmän, koska soittaminen on minulle aina kommunikaatiota ja vuorovaikutusta. Parhaimmillaan olen soittanut aiemmin tuntemattoman kaverin kanssa kuusi tuntia yhteen putkeen.
Musiikin toinen puoli on kuuntelu, se alkuperäinen musiikkinautinnon puoli. Kuuntelu on eriytynyt vuosien myötä ja aika harvoin kuuntelen taustamusiikkia. Musiikki on parhaimmillaan mielentila, matka ja arvoitus.
Viitta 2 Äänet ja värit- kuvat ja liike
Kun puhutaan musiikin kuuntelusta, ei voida ohittaa musiikin erityislaatua. Sehän on periaatteessa ääniaaltojen liikettä, jonka aivot tulkitsevat. Neuropsykologit ovat musiikin kuulemista tutkineet ja löytäneet paljon kiinnostavaa. Ei mennä nyt musiikin merkityspuoleen ja filosofiaan, vaan oikaistaan hieman. Musiikin kuuntelu aktivoi tutkimuksen mukaan aivoja hyvin laajasti. Soittaminen aktivoi vielä enemmän. Se, miten musiikki kuullaan, vaihtelee ihmisestä toiseen. Yksi selviö kuitenkin on, että musiikin kuuntelu on aina oppimista. Musiikin kuuntelu koskettaa tunteita ja muistoja- se hivelee ja työstää alitajuntaa ja koulii myös tietoista. Musiikki on siis kokonaiselämys, jossa ihminen käsittelee ja muokkaa tunteitaan ja tietoista minää ja kokemusta. Useat tutkimukset osoittavat, että ihmisen identiteetin kannalta olennaisimmat musiikkikokemukset- olivat ne kuuntelua tai soittoa- palautuvat nuoruuteen. Kuuntelemalla musiikkia palaamme ja peilaamme itseämme tuohon muotoutuvassa olevaan minäämme. Joskus tuota paluuta kutsutaan harhaanjohtavasti nostalgiaksi. Siitä on tavallaan kyse, mutta tapahtuma sisältää palljon syvällisempää ja inhimillisempää kuin vain nostalgiaa- halua päästä tai paeta entisaikaan.
Itse kuulen musiikin usein väreinä tai kuvina. Musiikki ikäänkuin laukaisee kuvien sarjan ilman, että itse edes sitä haluan. Kyse on ymmärtääkseni unitilaa muistuttavasta tilasta. Musiikki on aina myös rytmiä- musiikki on alkuperäiskansoilla ollut aina osa rituaalia tai kulttia. Musiikin irrottaminen omaksi erilliseksi tapahtumaksi ja voisi sanoa taidemuodoksi, on kulttuuriin liittyvää emergenssiä. Uskonto on hyödyntänyt tätä musiikin piirrettä aikanaa ja tietysti vieläkin. Musiikki on aina yhteisöllinen ja sosiaalinen vuorovaikutustapahtuma- se, että olemme yksilöineet musiikin, on aika myöhäistä kehitystä. Tämä yhteisöllisyys näkyy esimerkiksi tanssissa. Musiikkiin liitty perinteisesti siis aina liike. Osa ihmisistä ymmärtää musiikin liikkeenä- he eivät voi pysyä paikoillaan, kun musiikki alkaa. Rytmin ja tanssin takana on aina transsi- rytmi sitoo ihmiset yhteen. Minulle myös tanssiminen on nautintoa ja huomaan iän myötä yhä enemmän pitäväni tanssimisesta.
Viitta 3 Lajit ja muodot
Itse olen koko aikuisikäni pyrkinyt laaja-alaisuuteen ja monimuotoisuuteen. Aina se ei onnistu, mutta musiikki tarjoaa siihen erinomaisen väylän. Itämaisissa kulttuureissa ja uskonnoissa ajatellaan, että elämä on tie tai polku ja ihmisen on kamppailtava päästäkseen eteenpäin. Kiinnostavaa on, että monessa itämaisessa kamppailulajissa ideana ei ole kamppailutaidot sinänsä vaan se, miten niiden kautta pääsee valitsemaansa polkua eteenpäin. Itse en ole uskonnollinen enkä oikein muutenkaan tunne vetoa itämaisiin maailmoihin, mutta tämä itsensä kehittämisen piirre on viehättänyt aina. Ymmärrän itse asian niin, että ihmisen tulee opetella monikulmaisuuteen. On aina hyvä kiinnostua toisesta vaihtoehdosta ja kuulla, miten maailma silloin hahmottuu. Totuuden jälkeistä aikaa kun elämme, on yllättävää, miten usein ihmisen maailmankuva rakentuu niin, että hän etsii vain omia arvojaan ja maailmankuvaansa tukevaa tietoa. Häntä ei siis kiinnosta toinen näkökulma, koska ”sehän tiedetään”. Musiikissa tämä tarkoittaa, että en ajattele musiikkia muotoina tai lajeina. En siis suostu nyt enkä jatkosakaan olemaan vain tietyn musiikityylin tai- muodon kannattaja. Olen viime aikoina tehnyt omaa tutkimusmatkaani oopperaan. Seuraavana on vuorossa kamarimusiikki. Tämä kiinnostus kumpuaa hyvin syvältä- olen uteleias nyt ja tulen olemaan toivottavasti jatkossakin. Kyse ei siis ole hurskastelusta. Kaikki kukat kukkikoon vaikka…
Viitta 4 Lohtu, pakko vai nautinto
Jos joku kysyy, miksi kuuuntelen musiikkia, en heti osaa vastata. Musiikki on hieman kliseisesti sanottuna osa minua. Koen musiikin vahvasti ja hyvin usein löydän itseni ihmettelemässä, miksi yksi ääni tai takapotku voi olla niin olennainen juttu. En osaa sitä selittää- se on helpotus siis. Itse pidän yhtäältä musiikista, joka on kuin huojuva liiteri- sen läpi paistaa auringonvalo ja se muuntuu ja toisaalta pidän musiikista, joka on kuin huvila meren rannalla- ylväs ja ryhdikäs- valmiina ottamaan vastaan luonnonvoimat…
Hypönniemessä 15.4.2020
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti