Olin eilen ilmastoasioihin liittyvässä tutkimushaastattelussa, joka oli miellyttävä kokemus lähinnä hyvin vuorovaikutteisen nuoren tutkijan ansiosta. Haastattelun jälkeen jäin miettimään monia esille tulleita teemoja. Keskeisin oli varmaan kysymys, mitä arjessa voi tehdä ja onko sillä sittenkään merkitystä. Kysymyksenasettelu on puhtaasti yhtäältä eettinen ja toisaalta moraalinen. Kysymys kätkee sisäänsä paljon oletuksia, joiden kanssa yksilöt ja kansalaiset joutuvat painimaan.
Yhdestä suunnasta on kyse vastuusta ja toisesta suunnasta valinnasta. Kiinnostavaa on, että nykyisen markkinatalouden/ kapitalismin oloissa asiat pyrkivät asettumaan kuluttaja- näkökulmaan. Uusklassinen valtavirta taloustiede, joka on tavallaan tyhjentänyt talouden ytimen- kysymyksen arvosta- arvon käsitteen yksinkertaisesti hintaan. Hinta on valtavirtateorian mukaan markkinoiden ”näkymättömän käden” ohjaama kysynnän ja tarjonnan lopputulema.
Teorian mukaan se perustelee markkinamekanismin ylivertaisuuden ja niiden laajentamisen yhä laajemmalle muihin yhteiskunnan sfääreihin. Klassinen taloustiede näki kuitenkin arvon laajemmin. Sen vuoksi klassisessa teoriassa puhuttiinkin poliittisesta taloustieteestä/kansantaloudesta ja tuo arvokeskustelu näkyy Marxin kirjoituksissa. Taloudella on pyrkimys kolonialisoida muut yhteiskunnalliset suhteet ja toimintakentät sekä nostaa kaiken talouden ytimeksi talouden kasvun ja lisäarvon tuottamisen.
Nykyinen keskustelu ilmastosta markkinatalouden konstekstissa onkin ongelmissa, koska se pitkälti sitoutuu valtavirtataloustieteiden näkemykseen taloudesta. Talouden dynamiikka edellyttää markkinoita ja sitä kautta hintaa, jotta kysymystä voitaisiin ymmärrettävästi käsitellä ymmärrettävästi.
Käytännössä tämä tarkoittaaa, että on puhuttava porkkana/keppi- sanktio/insentiivi- akselilla regulaatioista. Toinen taloudesta peräisin oleva puhetapa koskee valintaa. Ihminen on kuluttajan jatkuvassa päätöksentekotilanteessa kuluttajana, jossa jokainen valinta perustuu johonkin motiiviin ja tarpeeseen. Taloudessa puhutaan oikeastaan tarpeista Maslowin tarvehierarkiaa mukaillen. Kun menet markkinoille ja teet ostopäätöksen syy siihen on jokin tarve. Peruste ostokselle voi olla hinta tai se, että myyt tavaran tai tuotteen eteenpäin. Toiminta markkinoilla on siis aina kalkylointia eräänlaista pokeripeliä, jossa tavoite on aina voitto. Joku jakaa kuitenkin kortit ja sinulla on se käsi, mikä sinulla on. Tätä rationaalisuutta ei kuitenkaan käytännössä juurikaan löydettävissä kuluttajavalinnoissa. Talouden toimijat ovat hyvin usein kaukana rationaalisuudesta- tämä koskee auto-, asuntokauppaa ja muitakin kuluttajavalintoja. Tämän ovat osoittaneet nobelistit Tversky ja Kahneman useissa tutkimuksissaan.
Kun sitten siirrytään ilmastohaasteeseen ja siihen, miten minun tulisi toimia edistääkseni hiilijalanjäljen pienentämistä. Valinta on siis kuluttajan, on oletus. Tekemällä oikeita ostoksia ja miettimällä, mitä kulutan ja miten käyttäydyn kulutusmarkkinoilla, on se suuri kysymys, jonka on nostanut esiin ruotsalainen teinityttö omalla kulutusetiikkaa korostavilla puheenvuoroillaan.
Asiassa on kaksi puolta. Ensimmäinen on se, että oma toiminta ja käytös on jokaisen yksilön omalla vastuulla. Poliittinen on siis henkilökohtaista. Toinen tulokulma on taas kysyä, mihin pystyn ja voin omalla toiminnallani vaikuttamaan. Toisin sanoen eikö olennaisempi kysymys ole se, mitä on kaupan ja mitä ja miten tavarat tuotetaan kuin se, miten kuluttaja toimii ja valitsee. Dilemman voisi tiivistää rakenteen eli struktuurin ja infrastruktuurin ongelmaksi. Jos toimit olemassa olevassa rakenteessa, olet aina rakenteen vanki. Jos kohdennat huomiosi rakenteen rakentumiseen eli infrastruktuuriin, olet muuttamassa maailmassa oikeasti. Jos hieman oikaistaan, tämä oli juuri Marxin perimmäinen suuri pulma eli kapitalismin avaaminen ja purkaminen pohjamutia myöten.
Väitteni siis on, että ilmastokysymys on yhtäältä kuluttajakysymys mutta toisaalta se on hyvin syvällisesti se on uuden taloudesta käytävän radikaalin keskustelun aloittamisen kysymys. Se, että yksilö asetetaan vastuuseen ja omantunnon vaivoihin, ei ole minusta ratkaisu. Yksilö on aina tietenkin itsensä vanki eli kaikki, mitä teen, on minun tekojani periaatteessa. Jos painopistettä siirretään yhteisön puolelle, jää jäljelle aivan toinen toimintakenttä.
Nyt koronaaikana onkin yhä selkeämmin pyrittävä nostamaan esiin keskustelu taloudesta. Itse asiassa onkin niin, että ollakseen aidosti poliittinen, yksilön on katsottava asiaa yhteisön kannalta ja erityisesti talouden kannalta. Silloin vain voi syntyä muutosta ja silloin voidaan oikeasti keskustella oikeista asioista. Se, että ilmastohaaste olisi yksilön harteilla on, vie huomion väärään asiaan.
Tiedämme, että Kantin imperatiivia ei voi tässä kokonaan unohtaa. Emmekä voi unohtaa taloustieteen kulutuksen paradigmaa emmekä muita nykyiseen markkinatalouteen ja sen globalisaatioksi nimetyn vaiheen outoja piirteitä. Talous niinkuin se tällä hetkellä ymmärretään, ei yksin ratkaise ilmastohaastetta. Markkinat eivät siihen pysty, eivätkä yksittäiset kuluttajat.
Ilmastohaaste arjessa on siis ymmärrettävä laajemmin ja syvällisemmin kuin nykysin. Tarvitaan aitoa ja tuoretta keskustelua kestävästä kehityksestä- laaja-alaisesti ja monipuolisesti. Vain siten tässä voidaan mennä ja aidosti muuttaa arkeamme. Näin uskon.
Hypönniemessä 16.4.2020
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti