Olen aikojen saatossa lukenut monta kenraali elämäkertaa ja eihän tätä voinut ohittaa. Sodat kiehtoivat ja muistan, kun kirjastonhoitaja ihmetteli, että miten- olin varmaan 13 vuotias- noin nuori lukee tällaista. Heillä on joissakin kirjoissa ikärajoja, mutta antoi minun lainata. Kurt von Tippelkirschin Toisen maailmansodan historia tuli luettua. Koulussa en juuri tuntenut vetoa historiaan paitsi lukiossa. Historiaa päädyin sitten opiskelemaankin.
Aloin lukea tätä sattumalta ja pian huomasin, että Kalle Haatanen oli ottanut ohjelmaansa haastateltavaksi Lasse Laaksosen. Ajattelin ensin kuunnella ohjelman, mutta sitten lukeminen voitti.
On jotenkin hauskaa tai ainakin erilaista lukea kirjaa historian faktoihin perustuvaa kenraalien toimintatavoista ja luonteenpiirteistä. Kyse ei ole Juha Siltalan psykohistoriasta vaan ihmisen käyttäytymisen analyysista sekä johtamisen ja tunteiden yhteydestä päätöksentekoon.
Ihminen on kuten tiedämme tietävä, tunteva ja tahtova olento, jonka toiminnassa kaikki nuo eri ulottuvuutta ovat ristikkäin, poikittain ja monasti kerroksittain.
Psykologia olettaa nykyään, että temperamentti on ihmisen pysyvä ominaisuus ja persoonallisuus voi muuttua. Temperamentti tarkoittaa, että yksilöllä on tietty tapa reagoida uusissa tilanteissa. Hän voi etsiä vahvoja tunteita, olla sopeutuva tai etsiä stimulaatiota.
Persoonallisuus sen sijaan muokkautuu ja siihen liitetään sellaisia ominaisuuksia kuin ulospäin suuntautuminen tai sisäänpäin kääntyneisyys (joukossa esiin nouseva ja vetäytyvä), sovinnollisuus tai epäsovinnaisuus (pitää hyviä tapoja arvossa tai ei niitä arvosta), tunne-elämän perusta lasi puolillaan tyhjä tai täysi), suhde sääntöihin- tunnollisuus tai huolettomuus, luovuus ja joustavuus- avoimuus uusille asioille tai taipumus suosia vanhoja ratkaisuja.
Yksi asia kirjassa yllättää on historian mutkien oikaisut - aika moni historiantutkijoiden kiista saa nopean sivuhuomautuksen omaisen tulkinnan. Tämä yllättää, koska monet seikat ovat pitkään olleet kiistanalaisia ja ovat yhä. Tämä tietysti helpottaa luettavuutta.
Etenkin Mannerheimin tekemiset aika tiivisti usein vain todetaan. Mannerheim on tietysti kirjan keskus ja dynamo. Hänellä ei ole sotalasakatemiakoulutusta, mutta saadessaan aseman, hän etsii ja löytää sopivia henkilöitä esikuntaansa.
Yleensä Mannerheim nähdään tyynenä ja korrektina. Sellainen Mannerheim ei kuitenkaan tosiasiassa ollut kuin pinnalta katsoen ollut. Hän oli itsekeskeinen ja monasti tarkkailija, joka teki siirron ja katsoi, mitä tapahtui. Kaiken päälle Mannerheim oli herkkähipiäinen eikä sallinut, että hänen auktoriteettinsa asetettiin kyseenalaiseksi.
Tunnetusti itsepäisimmät ns. vahvat kenraalit, joita Mannerheim käytti esikunnassaan sotien aikana, olivat Paavo Talvela, Hjalmar Siilasvuo ja A.F. Airo. Kellään ei ollut suurempaa tarvetta eikä kiinnostusta itsetutkiskeluun, vaan itsekeskeisinä ja itsepäisinä he katsoivat, että virheitä ei juuri tehty ja heidän johdossaan ei koskaan. Ei siis ollut aihetta tutkiskeluun jälkeenpäin.
Sotien aikana kenraalikuntaan ja Mannerheimin esikuntaan kuuluivat edellisten lisäksi Erik Heinrichs – Mannerheimin tärkein operatiivinen alainen, yleisesikunnan päällikkö, Lennart Oesch – Kannaksen puolustuksen keskeinen johtaja 1944, Ruben Lagus – panssarijoukkojen komentaja, Taavetti Laatikainen – Karjalan armeijan komentajia, Harald Öhquist – Kannaksen armeijan komentaja talvisodassa, Hugo Österman – puolustusvoimain komentaja ennen talvisotaa, Woldemar Hägglund – divisioonan- ja armeijakunnan komentaja, Vilho Nenonen – tykistön kehittäjä ja komentaja, Aaro Pajari – kuuluisa kenttäkomentaja, Tolvajärven sankari ja Juho Heiskanen – Kannaksen joukkojen komentaja talvisodan alussa.
Jotta kävisi selville, millaisessa roolissa kenraalit ovat, on tässä hyvä muistuttaa mieliin, että Suomessa armeija koostuu sisäkkäisistä yksiköistä, joista pienin on partio 2–6 sotilasta, sitten ryhmä johtajana yleensä kersantti 8-12 sotilasta, joukkue johtajana luutnantti 20-40 sotilasta, komppania johtajana kapteeni 80-200 sotilasta, pataljoona 300-1000 sotilasta, prikaati 3000-5000 miestä, divisioona, armeijakunta-vain sodan aikana.
Yleensä Suomessa kenraalit työskentelevät pääesikunnassa Helsingissä, mutta he voivat toimia eri aselajien- maavoimat, merivoimat ja ilmavoimat- esikunnissa ja olla prikaatin johdossa.
Monen mielestä Mannerheim ei ollut hyvä johtaja ja useissa tilanteissa vallitsi suorastaan kaaos. Monasti hän myös rikkoi sovitut johtamisen käytännöt.
Johtamisen taidot olivat ehkä enemmän henkilövalintoja. Usein myös valinnat eivät aina noudattaneet protokollaa. Lähipiirin piti osata tehdä itsenäisiä ratkaisuja ja se ei ollut lähipiirille vaikeaa. Hierarkia oli kuitenkin vahva.
Polku 1
Jääkärit ja vapaussota
Mannerheim on ollut Suomessa monessa mukana, ei vain valkoisena kenraalina vaan laajemmin harmaana eminenssinä itsenäisen Suomen armeijan rakentamisen taustahahmona sekä 30-luvulla Suomen puolustuksen suunnittelussa ja puolustushankinnoissa.
Se, että Tampereella taisteltiin ankarasti keväällä 1918 palautuu kirjoittajan mukaan Mannerheimin kunnianhimoon, haluun saada Tampere vallatuksi ennen kuin saksalaiset tulisivat taustatueksi. Tie Tampereelle oli verinen ja taistelut julmia, mikä ei edistänyt nuoren Suomen yhtenäisyyttä. Saksa oli saatu mukaan Mannerheimin nopean oivalluksen ansiosta, Mannerheim halusi silti marssia voittajana Helsingissä ja esiintyä suurena sotapäällikkönä.
Yksi tällainen jälkeenpäin erikoinen toimi, johon Mannerheim osallistui aktiivisesti, oli suunnitelma Pietarin valtaamisesta 1919, mikä kuitenkin epäonnistui.
Valtionhoitajan vaikea ratkaisu
Toinen vaikea ja koko Suomen kannalta historiallinen tehtävä, johon Mannerheim valtionhoitajana joutui, koski Mannerheimin valtionhoitajana Suomen uuden hallitusmuodon hyväksymistä allekirjoituksella. Asia oli hänelle vaikea, mutta muita vaihtoehtoja ei ollut.
Suojeluskunnat
Valtionhoitajana Mannerheim antoi 14. helmikuuta 1919 asetuksen, jonka mukaan suojeluskuntajärjestön tuli maan hallituksen ohjeiden mukaan ”edistää kansan puolustuskuntoisuutta sekä turvata laillista yhteiskuntajärjestystä”.
Suojeluskuntien tehtävä oli tarjota sotilaallista ja fyysistä kasvatusta, johon kuului niin aseharjoittelua kuin urheilua ja voimistelua.
Presidentinvaaleissa Mannerheim hävisi Ståhlbergille ja se haavoitti Mannerheimia pahasti. Siitä seurasi pitkäaikainen skisma Ståhlbergin kanssa. Myös valkoisen Suomen armeijan rakentamiseen Mannerheim otti osaa aktiivisesti.
20- ja 30-lukujen kehitys
Erityisen kiinnostavan kirjasta tekee se, että sen kautta avautuu sangen selkeä kuva 1920- ja 1930-luvun Suomesta. Erityisen hyvin tulee esiin presidenttien erilaiset persoonallisuudet ja se, miten Mannerheim jouti tekemään hartia voimin töitä poliitikkojen kanssa. Erityisesti Juho Niukkanen Maalaisliiton kansanedustaja joutui hänen hampaisiinsa.
Paavo Talvela ja Aarne
Toinen kiinnostava henkilö oli Paavo Talvela, jonka karisma ja voimakas persoona tulivat esiin monissa tilanteissa ja yhteenotoissa toisten ihmisten kanssa.
Talvela jäi sisällissodan jälkeen siviiliin, mutta oli kuitenkin vahvasti mukana suojeluskuntien taustalla, vaikka ei voinut sietää suojeluskuntien komentaja Lauri Malmbergia, jonka alkoholiongelmaa Talvela piikitteli ja jota hän piti epäpätevänä.
Kurt Wallenius
Toinen Talvelan inhokki oli Kurt Martti Wallenius, joka ekstroverttinä seuramiehenä ja sanavalmiina kirjailijana oli mukana Lapuan liikkeessä. Myös presidentti Ståhlbergin kyyditykseen hänellä oli osuutensa.
Talvela oli saanut Saksassa jääkärikoulutuksen, osallistui sisällissotaan, heimosotiin ja talvi- ja jatkosotaan. Sotien jälkeen hän siirtyi teollisuuden palvelukseen ja teki mainittavan uran paperiteollisuudessa ja oli myös Kokoomuksen kansanedustaja.
Polku 2 Talvisota
Talvisodan 100 päivää
Hieman ei yllättäen, mutta kuitenkin suorasukaisesti kirjoittaja kertaa sotilasjohdon yhteistyötä Hitlerin Saksan kanssa. Talvisota oli ohi ja yhteys Saksaan Suomen talvisodan menestymisen myötä elpyi. Huolimatta salaisesta Ribbentropp-Molotov sopimuksesta yhteistyö alkoi toimia.
Talvisodan päättyminen maaliskuussa 1940 oli pitkälle Suomelle etu.
Talvisodan rauhan solmimisen syyt perustuivat yleisen käsityksen mukaan yksinkertaisesti romahdusta enteilevään rintamien kehitykseen. Karjalan kannaksella venäläiset olivat jo tunkeutuneet lännessä Viipurin esikaupunkialueelle ja idässä vesistön yli Vuosalmella. Strateginen rintama Viipurinlahdella oli murtumassa.
Rauha perustui vahvasti siis tappioon, sillä Suomi joutui luovuttamaan laajoja maa-alueita venäläiselle osapuolelle. Usein talvisota esitetään ainoastaan voitettuna sotana, mutta asia oli monimutkaisempi.
Mannerheimin linjan murtuminen 1.2.1040 alkaneessa suurhyökkäyksessä ja 11.2 1940 Summan linjan murtuminen ajoi väkisin rauhaan. Pohjoisessa Neuvostoliiton tarkoitus oli katkaista Suomi keskeltä ja yritys lähes onnistui.
Kiinnostavaa on, että aivan samalla tavoin kesän 1944 suurhyökkäys Kannaksella mursi Suomen rintamalinjat ja Viipuri muodostui viimeiseksi pääteasemaksi.
Polku 3 Jatkosota
Barbarossa
Kun Saksa aloitti suuren Barbarossa- hyökkäyksen 21.6. 1941, oli Suomen valittava- oli USA, Britannia ja muut eurooppalaiset, joiden kanssa haluttiin olla suhteissa. Se, miten Suomi pelasi tavallaan kaksilla korteilla on kiintoisaa. Britannia kuitenkin nopeasti katsoi, että Suomi on vihollinen. Kun Suomi vielä sallit saksalaisten joukkojen maahantulon, oli selvää, millä puolella Suomi oli.
Suomi oli jo monella tapaa sitonut itsensä Saksaan teollisuuden kautta ja nyt aseiden tuonti oli Suomelle tärkeää.
Suomi liittyi sotaan 25.6. 1941 ja sotaa nimitetään jatkosodaksi, koska katsotaan, että se oli jatkoa talvisodalle. Nyt kuitenkin Suomi ei ollut yksin vaan myös Saksalla oli omat joukkonsa ja tavoitteensa Suomessa, etenkin pohjoisessa. Sota alkoi siis vain muutama päivä myöhemmin kuin Hitlerin hyökkäys itä-Eurooppaan.
SS-miehet
Vasta juhannuksen tietämillä pataljoonan kohtalo nousi esiin. Mannerheim halusi joukon jäävän kotimaahan. Hän kirjoitti asiasta oma-aloitteisesti Hitlerille 27. kesäkuuta 1943 ja pyysi pataljoonan lakkauttamista. Syyksi Mannerheim kertoi miesvoiman tarpeen omassa armeijassa.
Lappi
Kun Suomen ja Neuvostoliiton aselepo astui voimaan syyskuun 4. päivänä 1944, tilanne pohjoisessa jäi epäselväksi. Saksan 20. vuoristoarmeija taisteli puna-armeijaa vastaan ja Saksa uskoi pystyvänsä edelleen välttämään yhteenotot suomalaisten kanssa. Saksalaiset joukot auttoivat myös siviilien evakuoinnissa Lapista. Osa siviileistä siirtyi etelämmäksi, osa Ruotsin puolelle. ”Syysmanööverit” sai nimensä sopuisasti sovitusta irtautumisesta: saksalaiset ilmoittivat asemiensa jättämisestä etukäteen, ja suomalaiset seurasivat liikettä perässä.
Siilasvuo ei kuitenkaan onnistunut saksalaisten suurimittaisemmassa saarrostuksessa ja vetäytymisreittien katkaisemisessa käsivarren suuntaan heidän vallattuaan Rovaniemen. Saksalaiset olivat rakentaneet vahvat puolustusasemat käsivarteen. Suomalaiset etujoukot törmäsivät niihin Jäämerentien suunnassa kerta toisensa jälkeen. Saksalaiset onnistuivat myös nopean liikkuvuutensa ansiosta välttämään suomalaisten koukkauksilla tehdyt saarrostusyritykset. Kun saksalaiset olivat vielä tuhonneet sillat, miinoittaneet tiet ja polttaneet rakennukset, kävi heidän seuraamisensa erityisen vaikeaksi. Suomalaisten huolto oli yhä pahemmissa vaikeuksissa pohjoisella rintamalla.
Lopuksi
Kuten oli alussa oli puhetta, ihminen on kokonaisuus, jossa eri ulottuvuudet risteävät ja purkautuvat. Sodassa johtaja on monen mielestä kyvykäs tekemään havaintoja ja huomioita sekä analysoimaan ne nopeastio. Hänellä tulee olla kukuä tehdä päätöksiä, punnita vaihtoehtoja ja pysyä valitulla linjalla. Muuten auktoriteetti katoaa.
Armeijassa korostuvat hierarkiat ja sovittujen vastuualueiden. Mannerheimin kenraalit olivat itsenäisiä ja monasti vähät välittivät sovituista linjauksista. Etenkin Paavo Talvela halusi ainoaksi esimiehekseen Mannerheimin, jolle oli tili- ja vastuuvelvollinen. Tämä aiheutti monia pulmia rintamalla.
Se, mikä sodankäynnin logiikka oikeastaan selviää kiinalaisen mestari Sunin Sodankäynnin taito kirjasta, joka on yli 2400 vuotta vanha johtamis- ja strategiaklassikko.
Sunzin ajattelee, että välttää sotia ja estää ristiriitoja kärjistymästä on suurin sotilaan tavoite. Sotia on kuitenkin aina ollut ja on myös tulevaisuudessa, joten niiden syitä, luonnetta ja johtamista kannattaa tutkia huolellisesti.
On sanottu, että Napoleon ja kenraali Airo löysivät Sunzin kirjasta paljon innoitusta. Teos on oppikirjana korkeakouluissa, liikemiehet ja urheilijat pitävät kirjaa tärkeänä strategiaoppaana.
Kirjasta usein lainataan kohtaa- ”Erinomaisinta ei ole sata taistelua ja sata voittoa, vaan vihollisen kukistaminen taistelutta. Kun tunnet vastustajasi ja tunnet itsesi, et ole vaarassa sadassakaan taistelussa. ”
Tässä kirjassa keskiössä olivat kuitenkin sodat ja taistelut, mutta hyvä, että luin tämän. Suositan kaikille, joita tällainen kiinnostaa.
