​Historian tutkimus on tärkeää

Miksi historiaa pitää tutkia, on usein kysytty. Omassa mielessäni historiantutkija pystyy katsomaan mennyttä ikäänkuin avaamalla ovia menneisyyden talossa. 

Se, että avaa vain talon pääoven ei aina ole kiinnostavaa, koska yleensä se lukitsee historiankirjoituksen valtaan. Näyttää kulissin.

Sen sijaan hyvä historiantutkija voi myös murtautua menneisyyden taloon ja hän voi tulla taka-oven kautta ja joskus jopa kellarin kautta. Ovet historian taloon ovat pinvastoin kuin väitetään monasti lukossa ja avain täytyy olla. Se, mistä 

avaimen löytää, erottaa historiantutkijat. 

Parhaimmat tutkijat eivät aristele eivätkä hienostele, kun he näkevät johtolankoja tai niiden päitä, joita voi seurata. Onko talossa homeongelma ja onko kyse sienirihmastosta- usein on. Kaikkia rihmaston haaroja ei voi eikä ehdi seurata, 

mutta se, minkä valinnan tekee, tekee historiantutkijan. 

Hyvä historioitsija avaa myös ikkunoita, nousee katolle ja katsoo, mitä niistä näkyy. Joskus tarkka silmä löytyy jotakin ja siitä historiantutkimus elää ja hengittää.

Hyvä historiankirjoitus voi myös osua lähelle lukijan omaa elinpiiriä ja avata uusia näkökulmia siihen, missä oikein ollaan ja miten tähän on tultu.

Juuri sellainen historioitsija on minulle Markku Kuisma. Arvostan hänessä juuri edellä esille nostettuja ominaisuuksia ja kaiken lisäksi kuten hyvät historiantutkijat, hän osaa kirjoittaa.

Nyt aiheena on sota, se, miten sota ja talous liittyvät toisiinsa. Kuten tiedämme, valtionvelkaa ei olisi ilman sotia- sodat synnyttivät valtionvelka-innovaation. 

Kuisma haluaa tarkastella oikeastaan kahta linjaa Suomen linjaa ja Saksan linjaa. Hän siis kysyy, mikä oli talouselämän ja Hitlerin nousun ja ennen toista maailmansotaa vallinneen talouselämän suhde asiaan.

Historiantutkijan työ muistuttaa monasti salapoliisin työtä. On tapahtuma tai tapahtumien kulku ja tehtävänä on selvittää, miten asiat oikein menivät. Rikosta ei aina etsitä vaan ihan sitä, miten asiat menivät. 

Tutkimus on siis tapahtumien ja niiden haarautuvien polkujen hahmottamista ja ymmärtämistä. Historian tutkijan lopullinen tehtävä on osoittaa hyvin argumentoiden, miksi asiat menivät kuin menivät. 

Kyseessä on tulkinta, joka aina voidaan haastaa ja vaikka aikoinaan Popper puhui historismista, uskallan väitää, että historiaa ei voida oikein luonnontieteen keinoin tutkia. Toinen selittää ja toinen ymmärtää, sanoi aikoinaan akateemikko 

von Wright.

IG Farben ja Hitler

En käy tässä kovinkaan syvällisesti Kuisman analyysia siitä, miten asiat menivät, jätän tämän lukijoille, jotka toivottavasti tarttuvat kirjaa.

Alkuun Kuisma perustelee, miksi IG Farben on herätti hänen kiinnostuksensa IG Farbenissa. Hänelle yritys on ajankohtainen karaktääri sodan yrityksenä, sotateollisen ja -taloudellisen toimeliaisuuden ydin- ja huippuosaajana. 

Kiinnostavia ovat myös ”helvetin kartelliksi” kutsutun kemianjätin yhteydet Outokummun ja Petsamon strategisin sotametalleihin, klooritehtaisiin, öljynjalostukseen ja muihin monasti varjoon jääviin kysymyksiin.

Alkuun Kuisma avaa siis saksalaisen teollisuuden ylpeyden IG Farbenin yhteyksiä Hitleriin ja natsi-Saksaan. Kuten monasti on tulkittu eurooppalainen pääoma valitsi Hitlerin, koska se piti hänen puheistaan ja ohjelmastaan.

Näin ei Kuisman mukaan ihan suoraviivaisesti ole. Vaikka Hitler kokosi teollisuusjohtajat kokoon 20.2.1933  ja pyysi tukea, ei monikaan heistä ollut alkuun kovinkaan kiinnostunut itse kansallissosialistien ohjelmasta. 

He lähtivät mukaan, koska näkivät mahdollisuuden. Aate ei heitä velvoittanut. 

Kansallissosialistit saivat ison vaalivoiton maaliskuun 1933 vaaleissa ja Hitlerin tie valtaan oli auki ja hänellä oli nyt vahva selkänoja.

Karsastukseen oli erilaisia syitä, mutta yksi syy oli, että monien teollisuusyritysten johdossa oli paljon juutalaisia ja se ei Hitlerille käynyt. Myöhemmin johto puhdistettiin ja osa johtajista tuomittiin Nurnbergissä. 

Kaiken taustalla oli nykyisinkin tunnettuja yrityksiä kuten Bosch, Agfa, Bayer ja monet muut suuret saksalaiset yritykset. Saksa oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen johtava teollisuusmaa ja IG Farben niistä kirkkain jalokivi. 

Vuonna 1926 kemianteollisuuden monialayrityksessä työskenteli 100 000 ihmistä. Yritys erikoistui 1930- luvulla myrkkykaasuihin ja lääketieteellisiin kokeisiin keskitysleireillä kaiken muun lisäksi.

Itselle kirja nosti esiin joitakin aiemmin tuntemattomia nimiä, joiden vaikutusvalta ja toiminta oli poikkeuksellista ja joita ilman asiat olisivat voineet mennä toisin.

Yksi tärkein heistä oli Hermann Schmitz ( 1881-1960), jonka vaatimaton kaupallisen alan tutkinto ei estänyt häntä nousemasta eliittiin raketin lailla Metallgesellschaftin pääkonttorissa Frankfurtissa. 

Nousu perustui poikkeukselliseen lahjakkuuteen- helppous lukujen kanssa, epäsovinnainen luovuus, ahkeruus ja taitavuus ihmisten kanssa, äärimmäinen pidättyväisyys ja väkevä kunnianhimo herätti Metalgesellschftin perustajan ja 

pääomistajan Wilhelm Mertonin (1848–1916) kiinnostuksen. 

Schmitzin kyvyt oli huomannut ensin Walther Rathenau AEG:n perustaja valtakunnan sotatalouden organisaattori, myöhemmin hänet halusi Carl Bosch, entinen BASF:n ja nopeasti IG Farbenin pääjohtaja. Myöhemmin kansleri Heinrich 

Bruning halusi Schmitzin epäviralliseksi neuvonantajakseen mukaan korkeimpien valtiollisten johtajien tapaamisiin. Ja niihin Schmitz osallistui, hän oli sis asiantuntija, jonka kykeni nopeasti analysoimaan tilanteen ja tekemään 

jatkoehdotuksia- lottovoitto liike-elämän näkökulmasta. 

Schmitzilla oli nousu oli todella nopea ja kolmekymmenvuotiaana hänellä oli. vastuullaan yhtymän kansainväliset operaatiot. Eikä se ollut ihan vähän. Maailman suurin värimetallifirma toimi kaikkialla siellä missä kaikkia muita metalleja kuin 

rautaa ostettiin ja myytiin.

Erityisen taitava Schmitz oli  erilaisten peiteyritysten rakentamisessa. Niiden tarkoitus oli turvata omistajien omaisuus ja rahat kävi kuinka tahansa. 

Suomi ja Saksa

Se, mikä tekee Kuisman kirjasta kiinnostavan on se, miten hän liittää Suomen teollistumisen saksalaiseen teollisuuteen ja yllättäen moni asia alkaa valjeta.

Sotien välinen aika oli teollisuudessa kartellien aikaa. Isot toimijat sopivat markkinoista keskenään. Suomi oli selkeästi Saksan suojeluksessa ja vaikka kuinka Suomi yritti saada kauppauhteita Brittien kanssa, se ei onnistunut. Myöhemmin 

korkeatasoinen brittläinen yritysjohtajisto kokoontuessaan Suomeen, joutui asian paljastamaan.

Saksan talouselämän luoma moniulotteinen suhde Britanniaan loi pohjan sille, että suomalainen kaivosteollisuus ja Outokumpu alkoi rakentaa tulevaisuuttaan. Oli siis isojen poikein siirtoja, jotka edesauttoivat pienempien poikien siirtoja ja 

siihen saumaan Outokummussa haluttiin iskeä. Virran mukana, mutta ei virran vietävänä.

Kiinnostavaa asiassa on, että yhtäkkiä Imatra ja Kaakkois-Suomi nousi suomalaisen teollisuuden tekijäksi. Teollisuusklusteriin kuuluivat Imatran voima,  OutokummunImatralle rakentama kuparisulatto, moderni rikkidoksiditehdas, vuonna 

1937 perustettu Oy Vuoksenniska ab oli alunperin Elektrometallurgiska ab, joka yhdistyi tuolloin tytäryhtiöönsä. Pääomistaja oli vuodesta 1926 lähtien Berndt Grönblom

 

Outokumpu rakensui huippumodernin maailman aikansa suurimman kuparisulaton Imatralle Enson viereen Imatralle 1935 ja sen oheen rakennettiin rikkidioksiditehdas joka tuotti nestemäistä rikkidioksidia puunjalostusteollisuuden tarpeisiin.

Keskeinen henkilö tuolloin Outokummun menestyksen takana oli Eero Mäkinen, joka oli yhtiön toimitusjohtajana vuosina 1926-1953. Hän oli myös ministeri, tekniikan tohroti ja  Kokoomuksen kansanedustaja.

Mäkinen oli hyvin aktiivinen ja taitava neuvoittelija ilman hänen aktiivisuuttaan moni asia olisi jäänyt toteutumatta.

Neste

Kolmas Kuisman lanka,  jota hän seuraa, on Neste. Kun Suomelle oli selvinnyt, että tappio tulee ja rauhansopimus on kirjoitettava, syntyi oikeastaan hyvin uskalias idea suomalaisen öljynjalostamon rakentamiseksi. Ensimmäinen 

jalostama valmistui Nantaliin vuonna 1957.

Neste Oy:n perustava yhtiökokous pidettiin tammikuussa 1948, samaan aikaan kun Usa oli lanseerannut Marshall-apunsa. Kreml toi selväksi, että Suomen ei apua tule ottaa vastaan.

Nesteen perustamista on myöhemmin pidetty uhkarohkeana jopa typeränä ratkaisuna, mutta sen perustaminen teki Suomesta öljynjalostuksessa asiantuntija. Neuvostoliittolainen. Öljy on rikkipitoista ja sen jalostaminen vaativaa. Neste 

kuitenkin ratkaisi ongelma ja raakaöljystä tuli silloisen YYA-sopmukseen liittyvän vaihtokaupan keskeinen johtaajatus. Toisaalla sotakorvaukset elvyttivät suomalaisen metalliteollisuuden nousuun. Molemmat teollisuudenalat olivat 

keskeisiä suomalaisen talouden nousussa sotien jälkeen.

Lopuksi

Nostin tässä Kuisman kirjan laajasta aineistosta vain muutaman minua kiinnostaneen seikan. Hyvät kirjat ovat myös sellaisia, että niiden kautta on hyvä tarkentaa omaa elämänkulkua ja sen puitteita.

En ole koskaan aiemmin kovin syvällisesti ymmärtänyt Outokummun merkitystä Suomessa, en etenkään sen sivuvaikutuksia. En myöskään ole loppuun asti ymmärtänyt Nesteen roolia hyvin omintakeisena yrityksenä.

 Se tosin ilmenee Nesteen innovatiivisessa otteessa esimerkiksi biopolttoaineiden kehittämisessä.

Nyt kun seuraavan kerran ajan Imatran ohi, saatan pysähtyä siellä ja miettiä, miten lähellä suurta teollisuushistoriaa on elänyt. Nyt asun Joensuussa ja Outokumpu on tuossa vieressä. Kaivostoiminta on lähes loppunut, mutta uusia 

virityksiä on yhä.